Toimittaja-kirjailija Ina Mikkola, 31, kertoo Instagram-tilillään elämänsä nöyryyttävimmästä tilanteesta, johon hän joutui alakoulussa esiintyessään koulun joulunäytelmässä.
Hän puhuu kuvan yhteydessä häpeästä.
– Asu, jota en kehdannut julkisesti pukea, kuva, jonka ajattelen olevan liian huonolaatuinen julkaistavaksi ja tarina yhdestä elämäni nöyryyttävimmästä hetkestä, Ina alustaa kuvatekstissään.
Inan ollessa alakoulussa, hän esiintyi koulun kuorossa.
– Pissasin aikoinani housuun, tai tarkemmin ottaen hameeseen. Kastelin sen alakouluikäisenä koulun lavalla joulunäytelmässä. Olin laulajana kuorossa, joka valmistautui kajauttamaan ensimmäiset sulosointunsa. Yhtäkkiä minulle tuli hirveä vessahätä, mutta esirippu ehti jo sivuun, enkä kerennyt vessaan, Ina kertoo.
Tilanteessa Ina muistelee nielleensä kyyneleitä, kiittäen samalla kuitenkin onneaan, että oli valinnut päälleen mustan mekon. Siitä vahinko ei näykynyt turhan pahasti.
– Mutta pissaläntti lattialla erottui kyllä. Paimenet, Maria ja Joosef väistelivät lätäkköä. Onneksi eivät liukastuneet siihen. Muuten olisi Jeesus lentänyt ilmaan kuin leppäkeihäs.
Lopulta tilanne kuitenkin yltyi Inalle liian noloksi ja hän purskahti itkuun.
– Etsin paikkani, mutta silloin en pystynyt enää pidättämään itkua. Tietenkin kaikki ihmettelivät, miksi itkin, ja sana pissaamisestani alkoi levitä koululaisten seassa. Sain kuulla tästä vielä yläasteellakin.
Ina pohtii nyt, miten näin inhimillinen tilanne on voinut aiheuttaa niin voimakasta häpeän tunnetta.
– Mitä hyötyä häpeän tunteesta on kenellekään? Eihän tällaisessa tilanteessa kukaan hyödy suuntaan eikä toiseen siitä, että pissahousun mielipaha on tajuton.
– Jälkikäteen ajateltuna tämä pissakokemus on ollut minulle hyödyllinen. Vapauttava! Voin aina ajatella, ettei joku tilanne ole ainakaan noin nolo! Tämä auttaa yrittämään enemmän uusia asioita ja menemään kohti pelkoja, koska mokaamisen riskistä ei kasva suurta mörköä, hän iloitsee.
Tarina on ote Inan tuoreesta kirjasta Valtakuntani (Into kustannus).
Hyvää pohdintaa Inalta, miksi ihmeessä häpeämme luonnollisia asioita? Tai oikeastaan yhtään mitään?
