Olen lukenut aika monta tarinaa elämäni aikana, mutta yksikään niistä ei ole vaikuttanut minuun niin kuin tämä. Se on melko pitkä, mutta lupaan että se on loppuun asti lukemisen arvoinen. Kun olin saanut tarinan luettua, istuin vain sohvallani kyyneleiden valuessa poskiani pitkin alas. Vaikka en olekaan varma siitä onko tämä tarina itse asiassa totta, se on niin kaunis, että halusin välttämättä jakaa sen teille. Sanotaan, että tosirakkaus ei kuole koskaan, ja ainakin tässä tapauksessa sanonta pitää paikkansa.
Kun kävelin kotiin eräänä jäätävän kylmänä päivänä, satuin huomaamaan lompakon jonka joku oli pudottanut kadulle. Noukin sen maasta ja avasin sen etsiäkseni jotakin tietoa sen omistajasta jotta voisin palauttaa sen hänelle. Lompakossa oli kuintenkin vain kolme dollarin seteliä ja ryppyinen kirje joka näytti siltä kuin se olisi ollut siellä vuosikausien ajan.
Kirje oli todella kulunut, ja ainut luettavissa oleva kohta siinä oli palautusosoite. Aloin aukaisemaan kirjekuorta, toivoen löytäväni lisää tietoja. Sitten näin kirjeen päiväyksen vuodelta 1924. Kirje oli kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten.
Kirje oli kirjoitettu kauniilla ja naisellisella käsialalla hieman sinertävälle paperille, ja sivun vasemmassa alakulmassa oli pieni kukkakuvio. Kirje oli tarkoitettu Michael- nimiselle miehelle. Kirjoittaja kertoi Michaelille rakastavansa tätä aina, vaikka he eivät enää voineet nähdä toisiaan koska naisen äiti kielsi sen.
Kirjeen oli allekirjoittanut nainen nimeltään Hannah.
Se oli kaunis kirje, mutta Michael- nimeä lukuun ottamatta en löytänyt mitään muuta informaatiota sen vastaanottajasta. Ehkä jos soittaisin numerotiedusteluun, operaattori osaisi kertoa minulle kirjeen lähettäjän puhelinnumeron tämän osoitteen perusteella.
Soitin, ja aloitin puhelun sanomalla ”Päivää, tämä on hieman erikoinen tiedustelu, mutta yritän saada selville kuka on löytämäni lompakon omistaja. Lompakossa oli kirjekuori, ja siinä oli lähettäjän osoite. Voisitko tarkistaa onko tähän osoitteeseen mahdollisesti liitetty jokin puhelinnumero?”
Kanssani puhunut nainen ehdotti että puhuisin esimieheni kanssa, joka sitten epäröi hetken mutta jatkoi ”Tuota, kyllä meillä on tuohon osoitteeseen liitetty puhelinnumero, mutta emme voi antaa sitä sinulle.” Hän sanoi kuitenkin voivansa soittaa tuohon numeroon kertoakseen tarinani, ja numerossa vastannut henkilö voisi sitten päättää haluaisiko hän olla yhteydessä minuun. Muutamia minuutteja kului, ja sitten nainen puhui taas kanssani. ”Meillä on linjoilla henkilö joka haluaisi puhua kanssanne.”
Kysyin sitten linjan toisessa päässä vastanneelta naiselta tunsiko hän ketään Hannah- nimistä ihmistä. Hän haukkoi henkeään, ”Me ostimme tämän talon perheeltä jossa oli Hannah- niminen tytär, mutta siitä on jo 30 vuotta aikaa!”
”Sattuisitteko tietämään kuinka voisin löytää tuon perheen?” kysyin.
”Muistan, että Hannah joutui viemään äitinsä vanhainkotiin asumaan joitakin vuosia sitten,” nainen sanoi. ”Ehkä jos ottaisit tuohon vanhainkotiin yhteyttä, he voisivat kertoa sinulle kuinka tavoittaisit Hannahin.”
Hän kertoi minulle vanhainkodin nimen, ja soitin sinne. Sieltä minulle kerrottiin, että kyseinen vanha rouva kuoli muutama vuosi sitten, mutta heillä oli vielä tallella omaisten puhelinnumero josta voisin tavoitella Hannahia.
Kiitin heitä ja soitin heidän minulle antamaan numeroon. Sielläkin vastasi nainen, ja hän kertoi minulle että nyt Hannah puolestaan asui vanhainkodissa.
Tämä koko juttu oli ihan typerä, ajattelin itsekseni. Miksi vaivasin päätäni asialla joka ei kuulunut minulle, ja lompakossakin oli vain kolme dollaria ja vanha kirje. Ei tässä ollut järkeä.
Siitä huolimatta jatkoin ”tehtävääni” ja soitin vanhainkotiin jossa Hannahin sanottiin asuvan. Sieltä minulle vahvistettiinkin, että hän todella asui siellä.
Vaikka kello oli jo melkein 10 illalla, kysyin voisinko tulla katsomaan Hannahia paikan päälle. ”Jos välttämättä haluat ottaa riskin, Hannah taitaa olla vielä aulassa katselemassa televisiota,” minulle sanottiin.
Kiitin häntä ja ajoin vanhainkodille. Yöpäivystäjä ja vartija tervehtivät minua ovella, ja menimme suuren rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Siellä oli vanhusten yhteisiä tiloja, ja päivystäjä löysi sieltä Hannahin ja esitteli hänet minulle.
Hannah oli oikein mukava, hopeahiuksinen ja vanhanaikainen nainen joka hymyili minulle kirkkain silmin.
Kerroin hänelle kuinka oli löytänyt lompakon kadulta, ja kuinka olin nähnyt sen sisällä kirjeen. Sillä hetkellä kun hän näki sinertävän kirjepaperin jossa oli kukkakuvio vasemmassa alakulmassa, hän haukkasi syvään henkeä ja sanoi, ”nuori mies, tämä kirje oli viimeinen yhteydenottoni Michaeliin”.
Sitten hän katsoi tovin muualle aivan ajatuksissaan, ja sanoi pehmeästi, ” Rakastin häntä todella paljon. Mutta olin silloin vain 16-vuotias, ja äitini mielestä aivan liian nuori. Michael oli niin komea! Hän näytti aivan näyttelijä Sean Conneryltä.”
”Joo,” hän jatkoi. ”Michael Goldstein oli mahtava ihminen. Jos satut löytämään hänet, kerro hänelle että ajattelen häntä usein, ja…” hän epäröi hetken kuin huultaan purren, ”…kerro hänelle, että rakastan häntä vieläkin.” Hannah hymyili samalla kun kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen poskiaan. ”En koskaan mennyt naimisiin. Kai se oli niin, että kukaan ei lopulta ollut Michaelin veroinen.”
Minä kiitin Hannahia ja sanoin hänelle hyvästit. Otin hissin alimpaan kerrokseen, ja kun olin poistumassa rakennuksesta, vartija kysyi minulta ”Pystyikö vanha rouva auttamaan sinua?”
Sanoin hänelle, että nainen antoi minulle johtolangan. ”Ainakin minulla on nyt koko nimi tiedossani. Taidan kuitenkin antaa asian olla jonkin aikaa. Käytin melkein koko päivän selvittääkseni tätä asiaa.”
Olin ottanut lompakon esille. Se oli muuten melko tyypillinen ruskea lompakko, mutta siinä oli punainen reunus kauttaaltaan. Kun vartija näki lompakon, hän huudahti ”Hei, odotas hetki! Tuohan on herra Goldsteinin lompakko. Tunnistaisin sen milloin vain noiden punaisten viivojen takia. Hän on kadottanut lompakkonsa useita kertoja. Olen löytänyt sen käytäviltä varmaan kolme kertaa.”
”Kuka herra Goldstein on?” kysyin samalla kun käteni alkoin täristä.
”Hän on yksi kahdeksannen kerroksen vanhoista herroista. Tuo lompakko on varmasti hänen. Hän luultavasti pudotti sen ollessaan kävelyllä.”
Kiitin vartijaa hänen huomiostaan, ja pyrähdin takaisin hoitajan toimistoon. Kerroin hoitajalle mitä vartija oli sanonut. Menimme hänen kanssaan hissiin ja kahdeksanteen kerrokseen. Rukoilin mielessäni herra Goldsteinin olevan vielä hereillä.
Kun saavuimme kahdeksanteen kerrokseen, kerroshoitaja arveli herra Goldsteinin olevan vielä aulassa. ”Hän tykkää lukea täällä iltaisin. Hän on herttainen vanha mies.”
Menimme ainoaan huoneeseen jossa oli vielä valot päällä, ja siellä oli vanha mies lukemassa kirjaa. Hoitaja meni hänen luokseen ja kysyi häneltä oliko hän kadottanut lompakkonsa. Herra Goldstein katsoi ylös hämillään ja kokeili taskuaan. ”Oho, se on hävinnyt jonnekin.”
”Tämä ystävällinen herrasmies löysi lompakon, ja mietimme olisiko se sinun lompakkosi.”
Ojensin lompakon vanhalle herralle, ja sen nähdessään hän hymyili helpottuneena ja sanoi, ”Kyllä se tuo on! Se varmaan putosi taskustani iltapäivällä. Annan sinulle palkkion tästä hyvästä.”
”Ei kiitos,” sanoin. ”Mutta minun täytyy kertoa teille jotakin. Luin lompakon sisällä olleen kirjeen toivoen löytäväni tietoa lompakon omistajasta.”
Hymy herra Goldsteinin kasvoilla haihtui nopeasti. ”Sinä luit kirjeen?”
”Enkä vain lukenut sitä, vaan tiedän myös missä Hannah on.”
Miehestä tuli sitten aivan kalpea. ”Hannah? Sinä tiedät missä hän on? Kuinka hän voi? Onko hän vieläkin yhtä kaunis kuin ennen? Kerro minulle!” hän aneli.
”Hannah voi hienosti…ja hän on vieläkin todella kaunis,” sanoin lempeästi.
Vanha mies hymyili kärsimättömänä ja kysyi ” Voisitko kertoa missä Hannah on? Haluan soittaa hänelle huomenna.” Hän tarttui käteeni ja sanoi, ”Haluatko tietää jotakin? Olin niin rakastunut siihen tyttöön, että elämäni käytännössä loppui kun sain tuon kirjeen. En koskaan mennyt naimisiin. Olen kai aina rakastanut vain häntä.”
”Herra Goldstein, tulkaa mukaani,” sanoin.
Menimme hissillä kolmanteen kerrokseen. Käytävät olivat melkein pimeinä, vain muutama yövalo paloi kun kävelimme aulaan jossa Hannah istui yksin katsomassa televisiota. Hoitaja käveli hänen luokseen.
”Hannah”, hoitaja sanoi hiljaa ja osoitti Michaeliin joka odotti ovella minun kanssani. ”Tunnetko tämän miehen?” Hannah korjasi silmälasiensa asentoa, ja katsoi Michaelia, mutta ei sanonut sanaakaan. Sitten Michael sanoi pehmeästi, melkein kuiskaten ”Hannah, minä olen Michael. Muistatko minut?”
Hannah hihkaisi ”Michael! En voi uskoa tätä! Se olet sinä! Minun Michaelini!” He kävelivät hitaasti toistensa luokse ja halasivat toisiaan. Minä ja hoitaja lähdimme pois kauttaaltaan liikuttuneina ja silmät märkinä.
”Näethän,” sanoin. ”Näethän, kuinka Hyvä Jumala toimii. Jos jokin on tarkoitettu tapahtuvaksi, niin myös tapahtuu.”
Kolmisen viikkoa myöhemmin sain toimistooni soiton vanhainkodista. ”Voisitko tulla tänä sunnuntaina häihin? Michael ja Hannah sanovat toisilleen ’tahdon’ tänä viikonloppuna!”
Ne olivat kauniit häät. Kaikki vanhainkodin asukkaat olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisiinsa juhlia varten. Hannahilla oli yllään kevyenharmaa puku ja hän näytti kauniilta. Michaelilla oli tyylikäs puku ja hän seisoi ryhdikkäänä morsiamensa vierellä. Minä sain toimia bestmanina. Vanhainkoti antoi heille yhteisen huoneen, ja jos joskus olet halunnut nähdä 79-vuotiaan sulhasen ja 76-vuotiaan morsiamen käyttäytyvän teini-ikäisten tavoin, sinun olisi pitänyt nähdä tämä pariskunta!
Se oli täydellinen lopetus 60 vuotta kestäneelle rakkaustarinalle…
Jaa tämä tarina Facebookissa, jos pidit siitä!
Julkaistu Newsnerissä, tykkää meistä Facebookissa!