Joskus ollessamme stressaantuneita, olemme niin keskittyneitä omiin ongelmiimme, että unohdamme mikä oikeasti on tärkeätä. Täytyy myöntää, että niin todellakin käy joskus itselleni.
Tässä tarinassa on kyse juuri siitä – ja enemmästäkin. Se ilmestyi Facebookiin jokin aika sitten, ja on levinnyt ihmisten jakamana ja näkemänä ympäri maailmaa.
Tarina muistuttaa meitä olemaan kärsivällisiä, pohdiskelemaan, ja arvostamaan läheisiämme. Elämä ei aina ole suuria tapahtumia – joskus pienet hetket ovat kaikkein tärkeimpiä. Lue siis tästä ”pienestä hetkestä” ja jaa se sinulle rakkaille ihmisille.
Saavuin asiakkaan osoitteeseen, ja soitin auton äänitorvea. Odotettuani muutaman minuutin, soitin sitä uudestaan. Koska tämä olisi työvuoroni viimeinen ajo, harkitsin tieheni ajamista, mutta sitten päätin kävellä ovelle ja koputtaa…
”Hetkinen vain”, vastasi hieman heikko vanhan ihmisen ääni. Saatoin kuulla jotakin raahattavan lattialla.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen ovi avautui. Pieni, noin 90-vuotias nainen seisoi edessäni. Hänellä oli yllään mekko ja pillerihattu jossa oli huntu. Hän oli kuin ilmestys 1940-luvun elokuvasta.
Hänen vierellään oli pieni muovinen matkalaukku. Naisen asunto näytti siltä kuin siinä ei oltaisi asuttu vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.
Seinillä ei ollut kelloja eikä koristeita, eikä pöydillä ollut tavaroita. Yhdessä nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasiesineitä.
“Voisitko kantaa laukkuni autolle?” hän kysyi. Vein laukun autoon, ja palasin auttamaan vanhaan naista.
Otimme toisiamme käsivarresta kiinni, ja kävelimme hitaasti kadun varteen.
Hän kiitteli minua yhtenään avuliaisuudestani. “Ei tämä mitään”, vastasin hänelle. “Koetan vain kohdella asiakkaitani niin kuin haluaisin äitini tulevan kohdelluksi.”
“No, oletpa sinä hyvä poika”, nainen sanoi. Kun olimme taksissa, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi sitten, “Voisitko ajaa keskustan kautta?”
“Se ei ole lyhin reitti”, vastasin nopeasti.
“Ei se haittaa. Minulla ei ole kiirettä. Olen matkalla saattokotiin.”
Katsoin peruutuspeiliin nähdäkseni naisen. Hänen silmänsä kimalsivat.
“Minulla ei ole yhtään perheenjäsentä jäljellä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. ”Lääkärini sanoo, että minulla ei ole paljoa aikaa jäljellä.”
Ojensin käteni vaivihkaa, ja pysäytin taksimittarin.
“Minkä reitin haluatte minun ajavan?” kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajelimme kaupungilla. Nainen näytti minulle rakennuksen, jossa oli aikoinaan työskennellyt hissin operoijana.
Ajoimme läpi kaupunginosan, jossa nainen ja hänen aviomiehensä olivat asuneet avioitumisen jälkeen. Hän halusi pysähtyä huonekaluliikkeen eteen, joka oli ennen ollut tanssisali jolla nainen kävi nuorempana säännöllisesti.
Välillä hän halusi minun hidastavan tietyn rakennuksen tai kulman kohdalla, ja hän vain istui pimeydessä tuijottaen paikkaa, eikä sanonut mitään.
Kun yön pimeys juuri alkoi aavistuksen hälvetä, hän yhtäkkiä sanoi:
“Olen väsynyt. Mennään nyt.”
Ajoimme hiljaisuuden vallitessa osoitteeseen, jonka hän oli minulle antanut. Se oli matala rakennus, kuin pieni toipilaskoti, ja siinä oli hieno rautaportti josta ajettiin sisään.
Kaksi apulaista tulivat heti autolle, kun ajoimme sisään. He olivat huolehtivaisia ja päättäväisiä, ja katsoivat vanhan rouvan jokaista liikettä. He luultavasti osasivat odottaa häntä.
Aukaisin taksin tavaratilan ja vein naisen laukun sieltä rakennuksen ovelle. Nainen oli jo laitettu pyörätuoliin istumaan.
“Paljonko olen sinulle velkaa?” nainen kysyi kurkottaen lompakkoonsa.
“Ei yhtään”, vastasin.
“Täytyyhän sinun tienata elantosi”, vanhan rouva vastasi.
“Onhan niitä muitakin asiakkaita”, sanoin hänelle lempeästi.
Kuin vaistomaisesti, ajattelematta, kurkotin halaamaan tätä naista. Hän rutisti minua tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle hieman iloa”, hän sanoi. “Kiitos.”
Kättelimme vielä, ja sitten kävelin autoani kohti vielä hieman hämärässä aamussa. Takanani kuulin oven menevän kiinni. Se oli kuin ääni, joka merkitsi yhden elämän päättymistä.
En noutanut enempää asiakkaita tuon työvuoron aikana. Ajelin vain päämäärättömästi ajatuksiini uppoutuneena. Loppupäivän aikana en oikein edes pystynyt puhumaan. Mitä jos tuo nainen olisi sattumalta saanut vihaisen taksinkuljettajan, tai sellaisen joka olisi ollut kärsimätön ja kiireinen? Entä jos en olisi ottanut tätä ajoa vastaan, tai entä jos olisin soittanut äänitorvea kerran ja ajanut sitten pois?
Tarkemmin ajateltuna, en varmasti ole tehnyt mitään yhtä tärkeää koko elämäni aikana.
Meille ihmisille on normaalia ajatella, että elämämme pyörivät suurien ja hienojen hetkien ympärillä.
Mutta hienot hetket usein yllättävät meidät, ja ne ovat monesti ulkopuolisen näkökulmasta pieniä.
Jaa tämä kaunis tarina Facebookissa kaikille sinulle rakkaille ihmisille.
Julkaistu Newsnerissä. Tykkää meistä Facebookissa.
