Äiti ja bloggaaja Kathleen Fleming joutui jokin aika sitten kokemaan jotain joka voisi saada ihmisen raivon partaalle. Hänen nuori poikansa oli raivoissaan, ja paiskasi kylpyhuoneen oven voimalla kiinni, jolloin käytävän suuri peili putosi lattialle ja särkyi lukemattomiksi palasiksi. Tämän jutun otsikkokuva, joka on Flemingin ottama, näyttää hyvin peilin totaalisen tuhon. Kuka tahansa olisi paniikissa ja epätoivoinen tällaisessa tilanteessa. Näin voi sattua kenelle vain, ja se voi koetella kärsivällisyyden rajoja, ja jopa saada vanhemman irtisanoutumaan väliaikaisesti vanhemmuudesta. Kathleen Fleming kirjoitti myöhemmin ajatuksensa vanhemmuudesta Facebookiin. Kirjoitus oli kaunis ja liikuttavakin. Ainakin minua se liikutti, ja uskon, että kaikki vanhemmat voisivat hyötyä lukemalla kirjoituksen.Voit siis vapaasti jakaa tämän tärkeän viestin kaikille vanhemmille.
Kathleenin viesti oli seuraavanlainen:
Tällainen oli käytäväni viime keskiviikkona.
Rikkinäinen. Terävä. Vaarallinen.
Tällainen oli käytäväni.
Se oli poikani, joka teki tämän.
Joskus, tai oikeastaan useinkin, tavaroita särkyy- eikä niitä enää voi korjata. Ja se saa sinut haukkomaan henkeä.
Se sai minut haukkomaan henkeäni, kun poikani ryntäsi kylpyhuoneeseen turhautuneena, vihaisena, kyllästyneenä aivan omista syistään jotka olivat tietysti erittäin tärkeitä hänelle. Hän päätti paiskata kylpyhuoneen oven kiinni niin kovasti, että käytävän seinä oikein heilahti ja painava ja suuri peili putosi kiinnikkeiltään pudoten lattialle. Miljoona pientä peilin palasta heijastivat iltapäivän valoa lattialta.
Olin hiljaa. Tarkastelin tuhoa ja hengitin syvään. Laitoin koiran ulos, jottei se saisi viiltoja tassuihinsa. Laitoin kissan kellariin samasta syystä.
Kävelin ulos takapihalle ja tunsin kuumien kyyneleiden valuvan poskillani. On ihmeellistä, kuinka yksinhuoltajana voi kokea ulonsa niin yksinäiseksi tällaisessa tilanteessa. Huomasin, kuinka pelästynyt ja pettynyt olin. Tapahtuiko tämä ihan oikeasti? Kyllä. Tämä todella tapahtui.
Kun seisoin siellä ulkona, mietin oliko tapahtunut osoitus poikani kehittyvästä luonteesta vai ei. Kuulin yläpuolellani olevasta ikkunasta poikani itkevän kylpyhuoneessa.
Hänen sieluansa särki. Ei hänkään tätä halunnut eikä odottanut. Terve, Raivo. En muista kutsuneeni sinua talooni.
Pelästynyt.
Kauhistunut.
Häpeissään.
Huolissaan.
Syvä henkäys, #MamaWarrior. Syvä henkäys. Tuo pieni, hauras sielu tarvitsee sinua nyt. Hän tarvitsee nyt parhaan sinut. Sinun parhaan myötätuntosi. Sinun hellävaraisimman ja napakimman äidinrakkauden. Lisää syviä henkäyksiä. Nyt, äiti.
Mene, mene nyt. Aukaise etuovi ja hiivi sirpaleiden läpi niin että hän kuulee, katso kun kylpyhuoneen ovi avautuu ja näe kasvot joita rakastat eniten maailmassa. Kasvot, jotka ovat punaiset huolestuksesta ja kosteat kyyneleistä. Nyt hänen äänensä onkin niin heikko: “Äiti, en tee noin enää koskaan, olen niin pahoillani.” Lisää kyyneleitä. Lisää nyyhkytystä. Hänen kasvonsa niin täynnä epävarmuutta.
Mene, äiti. Ota hänet. Ota hänet syliisi. Molemmat itkevät. Olipa tämä iso asia. Syleile häntä tiukasti. Katso, kuinka hän kääriytyy syleilyysi niin nopeasti. Kuinka hän haluaakaan, että hyväksyt hänet nyt. Että rakastat häntä. Onpa hän vielä pieni ja hauras.
Rakastan sinua.
Olet turvassa.
Olen täällä kanssasi.
Pahin on nyt ohi.
Olen tukenasi.
Olen tässä.
Rakastan sinua.
Kerro hänelle raivosta. Kerro nyt. Viha ja raivo ovat voimakkaita tunteita. Sinulla on oikeus tuntea raivoa. Raivo palaa kuumana. Se voi puhdistaa. Se voi myös tuhota. Hän nyökkää. Hän tuntee sen. Hän on nyt tutustunut raivoon.
On parempia tapoja käsitellä suuria tunteita.
Puhutaan siitä yhdessä…huomenna.
Voin auttaa sinua.
Olet turvassa.
Et ole koskaan yksin raivosi kanssa.
Et ole koskaan yksin pelkosi kanssa.
Minä olen täällä. Olemme yhdessä.
Seuraavaksi siivoamme tämän yhdessä.
Ja niin siivosimme yhdessä särkyneen peilin palaset lattialta. Imuroimme ja luuttusimme. Se oli hiljaista työtä. Se oli tarkkaa työtä. Se oli ajatuksellista työtä.
Joskus tavarat ja esineet särkyvät. Joskus me särjemme niitä. Särkymisen syillä tai tavoilla ei ole niin väliä. Sillä on väliä, kuinka päätämme reagoida särkymiseen. Tappaako se meidät? Ajaako se meidät syytöksien ja rangaistuksien kierteeseen?
VAI
Auttaako se meitä muistamaan, kuinka rakastaa syvästi? Kääntääkö se meidät myötätunnon suuntaan, “vääryyden” ja “oikeuden” tuolle puolen rakkauteen?
Rakkauteen.
Mene, äiti. Mene nyt. Mene rakkaan lapsesi luokse. Opeta häntä. Näytä hänelle.
Jos sinustakin Kathleenin kirjoitus oli kaunis, ole hyvä ja jaa tämä tarina.
