Joka päivä luultavasti tuhannet vanhukset muuttavat vanhainkoteihin ympäri maailmaa. Monet heistä eivät olisi sinne halunneet, mutta ennemmin tai myöhemmin vanhainkodista tuli heille ainut vaihtoehto.

Vanhainkodin asukkaat saattavat odottaa innokkaasti lapsien tai muiden sukulaisten vierailua tai ainakin soittoa, mutta valitettavan usein he jäävät unholaan. Heidän lapsensa ja sukulaisensa ovat ”liian kiireisiä” viettämään aikaa heidän kanssaan.

Vaikka vanhainkodissa ihmisellä on ympärillään joukko muitakin senioreita, monet pettyvät havaittuaan elämän viimeisen etapin olevan täynnä yksinäisyyttä ja katkeruutta.

Tällaiset olivat mitä ilmeisimmin tämän tarinan vanhuksen mietteet. Vaikuttaa siltä että vanhainkodin henkilökunta piti häntä vain yhtenä niin monista hauraista, ärtyneistä vanhuksista joka odotteli viimeistä henkäisyään.

Kun tämä vanha nainen sitten siirtyi ajasta ikuisuuteen, hoitajat löysivät hänen huoneestaan jotakin odottamatonta – ja se sai heidät kyyneliin.

Käydessään läpi kuolleen naisen huonetta, hoitajat löysivät siististi taitellun paperin jolle tämä oli kirjoittanut runon jonka ajatukset kääntyvät suomeen seuraavanlaisina.

”Näe minut”

Mitä näette, hoitajat. Mitä näette? Ajatteletteko minuun katsoessanne- kärttyinen vanha nainen, ei kovin viisas, epävarmasti tallustava, kaukaisuuteen tuijottava. Joka pudottaa ruokansa ja joka ei vastaa kun sanot kovaan ääneen ”Toivoisin sinun edes yrittävän!”

Joka ei näytä huomaavan asioita joita teet, ja joka jatkuvasti hukkaa sukan tai kengän. Joka vastustelematta tai ei antaa sinun tehdä niin kuin haluat pestessäsi ja syöttäessäsi minut täyttääksesi pitkän päivän.

Onko tuo se mitä ajattelet, onko tuo mitä näet? Aukaise silmäsi, hoitaja. Katsot MINUUN… Kerron sinulle kuka olen, kun istun tässä niin paikoillani. Kun nousen käskystäsi ylös ja syön kun haluat.

Olen pienin lapsi kymmenestä. Meillä oli isä ja äiti, siskoja ja veljiä jotka kaikki rakastivat toisiaan. Olen nuori 16-vuotias tyttö siivet kengissään joka unelmoi tapaavansa rakkauden. Olen parikymppinen morsian jonka sydän pakahtui onnesta. Olen 25-vuotias äiti joka yrittää rakentaa lapselleen onnellisen ja turvallisen kodin. Olen kolmekymppinen nainen jonka lapet kasvavat nopeasti. Meitä yhdistää side jonka pitäisi kestää. Olen nelikymppinen nainen jonka pienokaiset ovat kasvaneet ja lähteneet. Mutta mieheni on rinnallani varmistamassa etten sure. Olen viisikymppinen jonka polvilla leikkivät taas pikkulapset. Saamme taas nauttia lapsista, pienokaiseni ja minä.

Synkät ajat ovat tulossa, mieheni on kuollut, katson tulevaisuuteen surullisena. Pienokaiseni pitävät huolta omista pienokaisistaan. Ajattelen niitä yhteisiä vuosia ja hyviä hetkiä joita meillä oli. Olen vanha nainen ja luonto on julma.

Kehoni on murentunut, poissa ovat voima ja sirous. Nyt siinä on kivi missä ennen oli sydän, mutta tämän vanhan raadon sisällä elää yhä nuori tyttö. Silloin ja tällöin sydämeni silti laukkaa kuin ratsu.

Muistelen iloja, muistelen suruja, muistelen rakkautta ja elettyä elämää. Muistelen vuosia joita oli aivan liian vähän ja jotka kuluivat aivan liian nopeaan. Sitten hyväksyn sen pistävän totuuden että mikään ei kestä ikuisesti. Joten avaan silmäsi, hoitaja: Aukaise ne ja katso tarkemmin, en ole vain kärttyinen vanha akka, vaan olen MINÄ!