Irena Sendler syntyi Puolassa 15. helmikuuta 1910 ja kasvoi sen pääkaupungissa Varsovassa.
Hänen isänsä opetti hänelle monia asioita, mutta yksi erityisesti jäi Irenan mieleen: Auta aina heikossa asemassa olevia.
Kun Irena oli vasta seitsemänvuotias, isä kuoli kulkutautiin. Mutta vuodet, jotka hän ehti viettää isänsä kanssa, vaikuttivat vahvasti koko hänen loppuelämäänsä.
Vanhempana Irena päätti seurata lääkärinä toimineen isänsä jalanjälkiä, ja kouluttautui sairaanhoitajaksi.
Myöhemmin hän sai töitä sosiaalityöntekijänä Varsovan sosiaalitoimistosta, jossa hän auttoi jakamaan ruokaa ja vaatteita köyhille perheille.
Tuona aikana eri puolilla Eurooppaa asuvia juutalaisia vainottiin. Mutta vaikka Irena oli harras katolilainen, hän ei suostunut yhtymään muiden ennakkoluuloihin. Hän auttoi juutalaisia perheitä aivan niin kuin muitakin.
Toisen maailmansodan aikaan natsit rakensivat Varsovan gheton sulkeakseen juutalaiset oman alueensa sisään.
Se oli suurin natsien rakentamista juutalaisghetoista, ja pahimmillaan sen muurien sisällä oli vangittuna noin 400 000 juutalaista.
Elämää ghetossa varjostivat ahtaus, nälkä, kulkutaudit ja kuljetukset keskitysleireille.
Irena oli huolissaan gheton elinolosuhteista, ja päätti tehdä jotain.
Hän liittyi Zegotaan, Saksan miehittämällä Puolan alueella toimineeseen salaiseen järjestöön, joka pyrki auttamaan juutalaisia. Irena oli vakuuttunut, että hänen oli tehtävä jotain – vaikka se tarkoitti oman hengen vaarantamista.
Yhdessä muiden järjestöön kuuluneiden kanssa Irena alkoi salaa auttamaan juutalaislapsia ulos ghetosta.
Irena vieraili monissa juutalaisissa perheissä, mutta monet äidit kieltäytyivät antamasta lapsiaan tuntemattomalle, vaikka tämä halusi auttaa ja pelastaa heidän lapsensa. Ghettoon jääminen tarkoitti lähes varmaa kuolemaa – joko gheton muurien sisällä tai keskitysleirille siirrettynä.
Koska natsit vartioivat ghettoa tarkoin, Irenan oli keksittävä nerokkaita keinoja kuljettaakseen lapset pois ghetosta.
Yksi tapa oli väittää, että lapset olivat vakavasti sairaita, ja tuoda heidät sairaalaan gheton ulkopuolelle. Mutta kun valvonta lisääntyi, Irenan piti piilottaa lapsia matkalaukkuihin, roskapusseihin ja jopa ruumisarkkuihin.
Yksi pelastetuista lapsista oli nimeltään Eluzina. Irena piilotti hänet puiseen laatikkoon, jonka sisällä oli olevinaan tiiliskiviä.
Vasta viiden kuukauden ikäinen tyttö pelastui. Ainoa esine, jokä hänellä oli mukanaan, oli hopeinen lusikka, jonka hänen äitinsä oli piilottanut hänen vaatteidensa sisään.
Yli 2 500 lasta pelastettiin tällä tavalla. Irena piti lukua lapsista, jotka hän salakujetti turvaan, ja piti sitä tölkissä, jonka oli piilottanut naapurinsa puutarhaan.
Irenan suunnitelma toimi pitkään hyvin, kunnes eräänä päivänä kaikki muuttui. Natsit huomasivat, mitä hän oli tehnyt, ja pidättivät hänet.
Irena joutui vankilaan, jossa Gestapo kidutti häntä niin, että hänen molemmat kätensä murtuivat. Kidutuksesta ja tuskasta huolimatta hän ei suostunut antamaan mitään tietoja pelastamistaan lapsista ja heidän perheistään.
Lopulta natsit tuomitsivat hänet kuolemaan. Mutta silloin kohtalo puuttui peliin.
Irenan liittolaiset onnistuivat soluttamaan sotilaan vankilaan auttamaan häntä pakenemaan.
Siitä päivästä aina kuolemaansa saakka Irena eli tekaistun henkilöllisyyden turvin. Hän ei kuitenkaan koskaan lopettanut muiden auttamista.
”Vihani saksalaismiehittäjiä kohtaan oli vahvempi kuin pelkoni. Lisäksi olin oppinut isältäni, että jos näen hukkuvan ihmisen, minun on yritettävä auttaa häntä, vaikka en itse osaisi uida. Siihen aikaan Puola oli se, joka meinasi hukkua”, Irena sanoi ruotsalaisen sanomalehden Sydsvenskanin haastattelussa vuonna 2003. Hän oli tuolloin 93-vuotias.
Sodan päätyttyä Irena luovutti listat pelastetuista lapsista järjestölle, joka auttoi uudelleenyhdistämään juutalaisia perheitä.
Myöhemmin Irena meni naimisiin ja sai kolme lasta. Hän eli onnellisen elämän tietäen, että hän oli tehnyt jotain oikein.
”Haluni auttaa lapsia kumpusi omasta kasvatuksestani. Minut oli opetettu uskomaan, että kaikkia on autettava – huolimatta uskonnosta ja kansalaisuudesta”, Irena sanoi haastattelussa.
Elettyään pitkän ja onnellisen elämän Irena kuoli 98-vuotiaana vuonna 2008.
Häntä voi helposti pitää yhtenä Toisen maailmansodan unohdetuista sankareista, mutta hän on saanut myös tunnustusta upeasta työstään.
Vuonna 1964 Irena Sendler sai Israelissa ”Vanhurskaat kansakuntien joukossa” -tunnustuksen, joka viittaa juutalaisten lakien mukaan oikeudenmukaisesti eläviin ei-juutalaisiin. Vuonna 1997 Irena oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.
Nobel meni tuolloin kuitenkin ympäristöaktivistille ja Yhdysvaltain entiselle varapresidentille Al Gorelle.
Irena ei koskaan nostanut itseään jalustalle, vaan antoi tunnustusta muille.
”En tehnyt sitä yksin. Meitä oli 20-25 ihmistä”, hän sanoi haastattelussa vuonna 1993.
Jotkut eivät kuitenkaan ole koskaan unohtaneet Irenan nöyrää työtä muiden hyväksi.
”Nyt sekä pelastamani lapset ja heidän lapsensa käyvät tapaamassa minua”, hän kertoi haastattelussa.
Emme saa koskaan unohtaa tätä rohkeaa ja hyväsydämistä naista.
Jaa tämä tarina Facebookissa, jotta useammat saisivat tietää Irena Sendlerin tekemästä tärkeästä ja upeasta työstä.
