Elämä on joskus kovaa ja epäreilua. Jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, kaikilla ihmisillä on vaikeita aikoja. Silloin monien elämässä on vain yksi ja ainoa asia joka voi heitä lohduttaa, ja se on rakkaus.
Olipa kyseessä sitten perheeltä, ystäviltä, tai vaikka ventovierailta tuleva myötätunto, pienetkin positiiviset asiat voivat epätoivoisesta ihmisestä tuntua elämää suuremmilta.
Tässä tarinassa on kyse juuri siitä. En ole varma onko kyseessä tositarina, mutta minusta se tuntuu hyvin mahdolliselta. Joka tapauksessa tarinan välittämä viesti on se tärkein juttu, ja voimme kaikki kantaa sitä sydämissämme.
Syyskuussa 1960 heräsin eräänä aamuna kuuden nälkäisen lapsen kanssa 75 senttiä taskussani. Lasten isä oli lähtenyt. Pojat olivat iältään kolmen kuukauden ja seitsemän vuoden väliltä, heidän siskonsa oli kaksivuotias. Heidän isänsä ei ollut koskaan ollut juuri muuta kuin hahmo jota he pelkäsivät.
Aina kun he kuulivat auton renkaiden ropisevan äänen pihan soralla, he menivät sänkyjensä alle piiloon.
Mies onnistui kokoamaan 15 dollaria viikossa ruokaa varten. Nyt kun hän oli päättänyt lähteä, pieksämisiä ei enää olisi, mutta ei ruokaakaan.
Jos eteläisessä Indianassa oli siihen aikaan olemassa jonkinlainen sosiaaliturva, en todellakaan tiennyt siitä mitään. Pesin lapsiani puhtaaksi kunnes he näyttivät upouusilta, laitoin ylleni parhaan itsetehdyn pukuni, laitoin lapset ruosteiseen vuoden 1951 Chevyyn, ja lähdimme etsimään töitä.
Me seitsemän kävimme pienen kaupunkimme jokaisessa tehtaassa, kaupassa ja ravintolassa. Tuloksetta.
Lapset pysyivät autossa yrittäen olla hiljaa sillä välin kun minä yritin vakuuttaa kaikille jotka vain halusivat kuunnella, että olin halukas oppimaan tai tekemään mitä tahansa. Minä tarvitsin työtä.
Meillä ei ollut onnea. Viimeinen paikka jossa kävimme oli muutaman kilometrin päässä kaupungista sijaitseva vanha tynnyrin muotoinen ravintola joka oli nyt muutettu rekkaparkiksi. Paikan nimi oli Big Wheel.
Vanha rouva jota kutsuttiin Grannyksi omisti Big Wheelin, ja kanssani puhuessaan hän vähän väliä katsahti ikkunasta ulos ja tuijotti autossa ollutta lapsikatrasta. Hän tarvitsi jonkun hoitamaan ”hautausmaavuoroa” kello 23:n ja aamuseitsemän välillä. Hän maksoi 65 senttiä tunnilta, ja voisin aloittaa jo samana iltana. Menin kotiin ja soitin kotikadullani asuvalle teinille joka toimi lapsenvahtina.
Suostuttelin hänet nukkumaan yöt sohvallani hintaan dollari per yö. Hän voisi tulla pyjamissaan, ja lapset olisivat silloin jo nukkumassa. Hän suostui, ja teimme sopimuksen.
Sinä iltana kun polvistuimme lasten kanssa rukoilemaan, kiitimme kaikki Jumalaa siitä että Mami oli saanut työpaikan. Sitten aloitin Big Wheelissä.
Kun tulin kotiin aamuisin, herätin lastenvahdin ja lähetin hänet kotiin dollari taskussaan. Viikot kuluivat, ja lämmityslaskut alkoivat nakertaa niukkaa toimeentuloamme.
Vanhan Chevyn renkaat olivat suunnilleen yhtä paksut kuin ilmapallo, ja ne alkoivat vuotaa. Lopulta minun piti pumpata niihin ilmaa ennen töihin lähtöä, ja myös joka aamu lähtiessäni kotiin.
Eräänä harmaana syysaamuna raahauduin autolleni mennäkseni kotiin, ja löysin takapenkiltä neljä rengasta. Ne olivat aivan uusia! Uutuuttaan kiiltävien renkaiden mukana ei ollut viestiä eikä mitään muutakaan. Mietin olivatko enkelit muuttaneet Indianaan.
Tein diilin paikallisen huoltoaseman kanssa. He laittaisivat uudet renkaat paikoilleen, ja minä siivoaisin heidän toimistonsa. Muistan, että minulta kesti paljon pidempään saada toimiston lattia puhtaaksi kuin heiltä kesti vaihtaa renkaani.
Työskentelin nyt kuusi yötä viikossa viiden sijaan, mutta sekään ei ollut tarpeeksi. Joulu alkoi lähestyä, mutta tiesin ettei minulla olisi rahaa ostaa lapsille leluja lahjoiksi.
Löysin purkillisen punaista maalia ja aloin kunnostamaan ja maalaamaan joitakin vanhoja leluja. Sitten piilotin ne kellariin jotta Joulupukilla olisi lapsille jotakin annettavaa jouluaamuna. Vaatteet olivat nekin huolenaihe. Laitoin poikien housuihin paikkoja paikkojen päälle, ja pian ne olivat jo korjauskelvottomia.
Jouluaattoiltana eräät vakioasiakkaat joivat kahvia Big Wheelissä. He olivat rekkakuskit Frank, Les, Jim, ja liikkuvan poliisin konstaapeli Joe.
Muutama muusikko roikkui paikalla Legionissa soittamansa keikan jälkeen. He pelasivat Pinballia viiden sentin kolikoilla. Vakiovieraat vain istuivat juttelemassa yön pikkutuntien ajan ja lähtivät sitten ehtiäkseen kotiin ennen kuin aurinko nousi.
Kun kello tuli seitsemän ja minunkin oli aika lähteä kotiin joulupäivän aamuna, näin hämmästyksekseni että autoni oli täytetty kattoa myöten kaikenkokoisilla ja kaikenmuotoisilla laatikoilla. Avasin äkkiä kuljettajan puolen oven, kömmin sisälle ja polvistuin etupenkille ihastelemaan kaikkia niitä laatikoita.
Otin takapenkillä ylimmäisenä olleen laatikon ja avasin sen kannen. Laatikossa oli joukko erikokoisia farkkuja! Katsoin toisen laatikon sisälle: se oli täynnä T-paitoja. Muissa laatikoissa oli karkkeja, banaaneja, pähkinöitä, ja muita ruokatarvikkeita. Autossa oli myös jättimäinen kinkku paistettavaksi, tölkitettyjä vihanneksia ja perunoita. Siellä oli myös vanukasta, hyytelöä, keksejä ja jauhoja, samoin kuin säkillinen pyykinpesutarvikkeita ja muita siivoustarvikkeita. Kaiken huipuksi autooni oli laitettu viisi lelurekkaa ja yksi kaunis nukke.
Kun ajoin kotiin kaupungin tyhjiä katuja pitkin auringon noustessa elämäni ihmeellisimpänä jouluna, nyyhkytin kiitollisuuden vallassa. Muisto pienokaisteni ilosta loistavista kasvoista tuona aamuna ei tule koskaan haalistumaan mielestäni.
Enkelit todellakin sattuivat oikeaan paikkaan joulukuussa 1960. Jaa tarina Facebookissa, jos se kosketti sinuakin.
