Tweet about this on Twitter Pin on Pinterest Share on Facebook

Koditon mies kieltäytyy naisen avusta, mutta hän ei olisi odottanut naisen sanovan TÄTÄ

Tämä tarina on selvästikin pidemmästä päästä, mutta se on myös yksi parhaista joita olen lukenut. Se on kiertänyt netissä useamman vuoden ajan. Toiset sanovat sen olevan tositarinan, mutta toiset ovat varmoja siitä että tarina on keksitty juttu jonka tarkoitus on kehoittaa ihmisiä tekemään toisilleen hyviä tekoja. Olipa sen tausta mikä hyvänsä, se osui minua suoraan sydämeen. Se osoittaa hienosti kuinka tärkeitä hyvät teot ovat niiden kohteena oleville ihmisille, ja kuinka iso vaikutus niillä voi olla ihmiseen pitkässä juoksussa. Lue siis tarina alta ja jaa se lopuksi Facebookissa. Minusta kaikkien tulisi lukea se!

Eräänä päivänä nainen käveli kadulla ja näki kulmauksessa kerjäläisen. Kerjäämässä ollut mies oli melko iäkäs, parroittunut, ja hieman rähjääntynyt. Hänen siellä istuessaan ihmiset loivat häneen epäluuloisia ja ehkä halventaviakin katseita. Oli aivan ilmeistä että he eivät halunneet olla miehen kanssa missään tekemisissä koska hän oli mitä oli- likainen, koditon mies.

Päivä oli viheliäisen kylmä, ja mies oli pukeutunut kulahtaneeseen takkiinsa joka ei edes ollut kunnon lämmin takki, vaan se näytti pikemminkin olevan vanha puvuntakki. Nainen käveli miehen luo ja sanoi “Sir, oletteko kunnossa?”

homeless-man-833017_1280-600x399

 

Mies nosti katseensa hitaasti ylös. Tämä nainen oli selvästi tottunut hyvään elämään. Hänen takkinsa oli uusi. Hän näytti siltä ettei häneltä koskaan olisi jäänyt ruokailua välistä. Kerjäläisen ensimmäinen ajatus oli, että nainen halusi pilkata häntä kuten niin monet muutkin olivat tehneet. “Jätä minut rauhaan,” hän murisi.

Ihmeekseen mies sai huomata naisen jatkavan paikoillaan seisomista. Nainen hymyili niin että hänen täydellinen, vitivalkoinen hammasrivinsä hohti. “Onko sinulla nälkä?” nainen kysyi.

“Ei,” mies vastasi sarkastisesti. “Tulin juuri illastamasta presidentin luota. Jätä minut nyt rauhaan.”

Naisen hymy leveni entisestään. Yhtäkkiä mies tunsi käden käsivartensa alla. “Mitä sinä teet, rouva? Käskin sinua jättämään minut yksin.”

Juuri silloin kadulla partioinut poliisi sattui paikalle. “Onko jokin vialla, rouva?” poliisi kysyi.

“Kaikki on hyvin, yritän vain saada tätä miestä jaloilleen. Auttaisitteko minua hieman?” nainen sanoi.

Poliisimies raapi päätään. “Tuo on vanha Jack. Hän on ollut täällä parin vuoden ajan yhtä paikallaan kuin nämä liikennemerkit. Mitä te hänestä haluatte?”

“Näettekö tuon kahvilan tuolla? Aion viedä tämän miehen sinne ruokailemaan ja lämmittelemään,” nainen kertoi poliisille.

HK_Central_Elgin_Street_Krispy_Kreme_Doughnuts_n_Coffee_Shop-600x450

 

“Oletko ihan hupsu?” kerjäläinen protestoi. “En minä halua mennä tuonne sisälle!” Sitten hän tunsi vahvojen käsien tarraavan hänen toiseen käsivarteensa nostaen hänet ylös.

“Tämä on sinulle onnenpäivä, Jack. Käytä tilaisuus hyväksesi.” poliisi sanoi.

Viimein, hieman taisteltuaan nainen ja poliisi saivat vietyä Jackin kahvilaan, ja he kaikki istuivat paikan kauimmaiseen kulmapöytään. Aamupäivä oli suunnilleen puolivälissään, joten aamiaisasiakkaat olivat jo lähteneet, ja lounaalle tulijoita ei vielä ollut. Paikan vuoropäällikkö harppoi kolmikon pöydän luo ja kysyi, “Mitä täällä oikein tapahtuu? Mistä on kysymys? Onko tämä mies tehnyt jotakin?”

“Tämä nainen tässä toi tämän miehen ruokailemaan tänne,” poliisi vastasi.

“Se ei käy! Hänen kaltaisensa henkilö on meille huonoa mainosta,” kuului vastaus.

Vanha Jack hymyili hampaatonta hymyä. “Minähän sanoin, rouva. Minä lähden nyt. En halunnut tänne alun perinkään.”

Jackin poliisin kanssa sisään tuonut nainen kääntyi kahvilan vuoropäällikön puoleen hymyillen: “Sir, tunnetteko tuossa kadunvarressa olevan pankin?”

“Tottakai tunnen,” mies vastasi tuohtuneesti. “He pitävät aina viikottaisen kokouksensa täällä bankettihuoneessa.”

“Ja teettekö ihan kivasti voittoa niissä kokouksissa tarjoiltavista ruoista?” nainen kysyi.

“Mitä se teille kuuluu?”

“Minä olen sen firman toimitusjohtaja.”

“Oho.”

Sitten nainen hymyili jälleen. “Arvelinkin sillä olevan väliä.” Hän katsoi poliisia, joka yritti pidätellä kikatustaan. “Haluaisitteko olla seuranamme kahvilla ja lounaalla?”

“Ei kiitos, rouva,” poliisi vastasi. “Olen työvuorossa.”

“Ehkäpä siis kupillinen kahvia mukaan vietäväksi kävisi?”

“Kyllä, kiitos. Se kuulostaa kyllä hyvältä.”

Kahvilan vuorovastaava kääntyi kannoillaan. “Tuon teille kahvinne ihan heti.”

Poliisimies katseli hänen kävelevän pois. “Saitte äänen muuttumaan kellossa.”

“Se ei ollut tarkoitukseni. Uskokaa tai älkää, minulla on tälle kaikelle kyllä tarkoituksensa.” Hän istui alas hämmentyneen lounasvieraansa vastapäätä. Hän tuijotti miestä intensiivisesti. “Jack, muistatko minua?”

Vanha Jack kävi silmillään naisen kasvoja läpi. “Taidan muistaa- luulen, että näytät tutulta.”

woman-600x600

 

“Olen tietysti vanhentunut vuosien varrella,” nainen sanoi. “Ja olen varmasti pyöreämpi kuin silloin kun olin nuorempi ja sinä olit tässä kahvilassa töissä, ja minä tulin juuri tuosta samasta ovesta sisään nälkäisenä ja kylmissäni.”

“Rouva,” poliisi kysyi hämillään. Hän ei näyttänyt voivan uskoa, että niin hieno ja menestynyt rouva oli joskus kuljeskellut kaupungilla nälissään.

“Olin juuri valmistunut yliopistosta,” nainen aloitti. “Olin tullut kaupunkiin etsimään töitä, mutta en löytänyt mitään. Lopulta olin aivan pennitön ja minut potkittiin pois asunnostani. Mittailin katuja päivien ajan. Oli helmikuu ja ulkona oli kylmää, ja minulla oli aina nälkä. Näin tämän kahvilan ja kävelin sisään toivoen jotenkin saavani syötävää.”

Jackin ilme kirkastui hetkessä. “Nyt muistan,” hän sanoi. “Olin palvelutiskin takana. Tulit sinne ja kysyit voisitko työskennellä ruokaa vastaan, ja vastasin että se oli vastoin kahvilan sääntöjä.”

“Niinpä,” nainen totesi. “Ja sitten teit minulle suurimman leikkelevoileivän mitä olen koskaan nähnyt, annoit minulle kupin kahvia, ja kehoitit minua menemään nurkkapöytään syömään. Minä olin huolissani siitä että saattaisit juotua vaikeuksiin, mutta sitten huomasin että laitoit kassakoneeseen rahaa. Silloin tiesin, että kaikki tulisi olemaan hyvin.”

“Perustitko siis oman yrityksen?” vanha Jack kysyi.

“Sain töitä juuri tuona samana iltapäivänä. Etenin firmassa ruohonjuuritasolta ylöspäin. Myöhemmin sitten perustin oman yrityksen, joka Jumalan avulla osoittautui tuottoisaksi.” Hän avasi käsilaukkunsa ja otti esiin käyntikortin. “Kun lähdet täältä, haluan sinun käyvän herra Lyonsin pakeilla. Hän on yhtiöni henkilöstöjohtaja. Juttelen hänelle, ja olen varma että hän löytää sinulle jotakin tekemistä.” Hän hymyili. “Luulenpa, että hänellä saattaa jopa olla sen verran varoja käytössään, että hän voi antaa sinulle ennakkoa jotta voit ostaa vaatteita ja vuokrata asunnonkin siihen asti kunnes pääset takaisin jaloillesi. Ja jos joskus tarvitset jotakin, oveni on aina sinulle auki.”

Jackin silmät loistivat kyyneleistä kostuneina. “Kuinka voin ikinä kiittää sinua,” hän sanoi.

“Ei sinun tarvitse kiittää minua. Kaikki kiitos ja kunnia kuuluu Jumalalle. Kiitos Jeesus. Hän johti minut luoksesi.”

Kahvilan ulkopuolella nainen ja poliisimies pysähtyivät hetkeksi ennen omille teilleen lähtöä. “Kiitos kaikesta avustanne tänään,” nainen sanoi poliisille.

“Päinvastoin, rouva Eddy,” poliisimies vastasi. “Kiitos teille. Näin tänään oikean ihmeen…en tule koskaan unohtamaan sitä. Ja kiitos kahvista!”

Nainen kurtisti kulmiaan. “Unohdin kysyä halusitteko kermaa vai sokeria. Tuo kahvi on mustaa.”

Poliisi vilkaisi kädessään olevaa höyryävää mukia. “Kyllä, otan kermaa ja sokeriakin- ehkä enemmän sokeria kuin mikä on minulle hyväksi,” hän sanoi taputellen vatsakumpuaan.

“Olen pahoillani,” nainen sanoi.

“En tarvitse niitä nyt,” poliisi vastasi hymyillen. “Minusta tuntuu että teidän minulle ostamanne kahvi tulee maistumaan yhtä makealta kuin sokeri.”

 

Jaa tämä tarina jotta mahdollisimman moni saa lukea sen!

 Julkaistu Newsnerissä, tykkää meistä Facebookissa.

 

Lue lisää aiheesta...