On vaikea edes kuvitella hirveämpää tilannetta kuin lapsen menettäminen.
Moni ajattelee tässä tapauksessa ehkä hieman vanhempaa lasta, sellaista, joka on jo syntynyt. Keskenmenot ovat kuitenkin myös valitettavan yleisiä.
Kaikki keskenmenon kokeneet vanhemmat tietävät, kuinka surullisesta asiasta on kyse. Surun pukeminen sanoiksi ei ole kovinkaan helppoa – siksi liikutuin, kun huomasin tämän Facebook-päivityksen, jossa Emily Christine Fauver kertoo tammikuussa 2017 tapahtuneesta keskenmenosta. Naisen tarina osui suoraan sydämeeni.
Voit lukea Emilyn liikuttavan tarinan alapuolelta.
”Minun oli pakko pissata, mutta he eivät päästäneet minua. He sanoivat, että minun rakkoni tulisi olla täynnä, jotta ultraäänen ottaminen olisi helpompaa. Tunsin, kuinka olin turhautunut, ei vain täynnä olevan rakon vuoksi, vaan sen vuoksi, että olin täyttänyt 50 sivua papereita, kunnes pääsin tyhjentämään rakkoni ja näkemään lapseni ensimmäistä kertaa.
Lopulta pääsin sisään toimenpidehuoneeseen ja kaikki toivottivat minulle tervetuloa suuren hymyn kera. Tämän jälkeen mahastani otettiin ultraääni ja näin kuvat suoraan edessäni. Sydämeni alkoi tykyttää. Se oli niin jännittävää!
Kyseessä oli hetki, jota minä ja aviomieheni olimme odottaneet yli vuoden ajan.
Kuvat olivat kuitenkin erilaisia kuin olin aikaisemmin nähnyt. Jokin oli vialla.
En nähnyt mitään, sillä kehoni oli vain muutaman tunnin päässä keskenmenosta.
Ultraäänikuvaa ottanut sairaanhoitaja oli hiljaa ja minä tiesin. Hän lähti huoneesta ja mieheni vakuutti, että ”kaikki on ihan kunnossa.” Sellaista et voi kuitenkaan vakuuttaa naiselle, joka on nähnyt satoja ultraäänikuvia ja etsinyt kuvia Instragramissa hashtagilla ”8 viikkoa.”
Tiesin, että kaikki ei ollut kunnossa ja niin myös kävi.
Muistan, kuinka olin valmis itkemään. Tunsin, että en olisi saanut itkeä koska ”se ei ollut edennyt vielä pitkälle” ja ”tätä tapahtuu koko ajan.”
Muistan, kuinka tein kaikkeni, jotta olisin pystynyt pidättelemään kyyneliäni. En katsonut miestäni, sillä en voinut nähdä halunnut nähdä, kuinka hän murtuisi edessäni.
Minut lähetettiin kotiin, jossa kehoni hoitaisi loput itse. Tunsin kaiken, mutta en näyttänyt sitä kenellekään. Lääkärini ei päästänyt minua kotiin varoittamatta asiasta ja hän oli oikeassa. Hän ei kuitenkaan varoittanut siitä, mitä tulisi tapahtumaan kaiken surun ja keskenmenoni jälkeen.
Lääkäri ei kertonut, että muistaisin asian useiden viikkojen ajan, kun kehoni ”puhdisti itseään.” Hän ei kertonut, että minun piti nähdä se, kuinka mieheni itki. Hän ei kertonut, kuinka vaikeaa tästä kaikesta olisi kertoa äidilleni. Hän ei kertonut, että kehoni luuli vielä useamman viikon ajan, että olin raskaana. Hän ei kertonut, kuinka vaikeaa ihmisille oli kertoa, että voin ihan hyvin, vaikka en todella voinut. Hän ei kertonut, että se tulisi tekemään minusta kateellisen ihmisen vain yhden yön aikana. Hän ei kertonut, kuinka paljon vaikeammaksi kysymys ”milloin aiot hankkia lapsia?” muodostui. Ja hän ei kertonut, että lapsen menettäminen tulisi olemaan niin vaikeaa, vaikka en ollut koskaan edes tavannut häntä.
Hän kuitenkin kertoia, että itkeminen oli hyväksyttävää ja sen, että en ollut yksin kokemukseni kanssa.
Keskenmenot ovat NIIN todellisia ja tavallisia. Fakta on, että yksi neljästä naisesta kokee keskenmenon; älkää kuitenkaan luulko, että se tekee asiasta vähemmän kivuliaan. Tiesin, kuinka yleistä se oli, mutta tunsin itseni edelleen yksinäiseksi: koska en puhunut asiasta kenenkään kanssa.
Ei ole kulunut paljoa aikaa siitä, kun aloin puhumaan asiasta ystäville ja perheelleni, he totesivat, että en ollut asian kanssa yksin. Äitini, tätini, siskoni ja siskoni paras kaveri olivat kaikki kokeneet saman surun ja kivun, jota en toivoisi edes pahimmalle viholliselleni.
Ihmiset ehkä ihmettelevät, miksi haluan puhua tästä asiasta useita kuukausia myöhemmin, mutta karu todellisuus on se, että aika ei todellakaan paranna kaikkia haavoja, toivon, että tämä kirjoitus parantaa oloani hieman. En etsi myötätuntoa tai vastausta. Jaan tämän, jotta keskenmenon kokenut nainen saisi hieman lohtua ja muistutuksen siitä, että valtavan surun keskeltä löytyy myös toivoa.
Tätä minä toivon sinulle:
Toivon, että et tunne oloasi yksinäiseksi.
Toivon, että annat itsellesi aikaa surra.
Toivon, että näet tunnelin päässä valonpilkahduksen.
Toivon, että pysyt vahvana, vaikka sinua koeteltaisiin.
Toivon, että löydät vapauden.
Toivon, että et pelkää yrittää lasta uudestaan.
Toivon, että et syyllistä itseäsi.
Toivon, että ystäväsi halaavat sinua hieman lujempaa.
Toivon, että löydät toivoa vaikeina aikoina.
Toivon, että olet valo vaikeimpina aikoina.
… Ja toivon, että juhlit uutta raskautta niin paljon kuin aikaisempaakin, sillä lyhytkin elämä ansaitsee kaiken mahdollisen onnen.
Jaa tämä, mikäli kirjoitus puhutteli sinua tai mikäli tunnet henkilön, jota se voisi koskea.”
Jaa tämä tarina kaikille naisille, jotka ovat kokeneet kovia — ihmisiä ei saa jättää yksin omien ongelmiensa ja surun kanssa.
