Dima Kalekin on ukrainalainen pikkupoika.
Hän ei muista biologisia vanhempiaan, koska he hylkäsivät pojan jo vauvaiässä.
Dimalla todettiin sairaus nimeltä hydrokefalus (vesipää), joka on synnynnäinen aivojen nestekierron häiriö, jossa liika neste johtaa kallonsisäiseen paineeseen ja laajentuneisiin aivokammioihin.
Tästä syystä Dima kasvatettiin lastenkodissa, ukranalainen Fakty i Kommentarii sanomalehti kirjoittaa.
4-vuotiaana Dima ei osannut syödä ruokailuvälineillä, eikä myöskään kävellä. Dima ei myöskään osannut puhua.
Lastenkodin henkilökunta alkoi pikkuhiljaa menettää toivon siitä, että Dima kehittyisi samaa vauhtia, kuten muut hänen ikäisensä.
Vaikka kaikki merkit vittasivat siihen, että Diman kehityshäiriö vaan pahenisi, asiat saivatkin käänteen, jota kukaan ei olisi osannut odottaa.
Kun itäisesä Ukrainassa alkoi konflikti vuonna 2014, joutui Dima muiden lasten ohella toisenlaisen haasteen eteen.
Lastenkodin lapset ja henkilökunta joutuivat pakenemaan pommitusten tieltä ja etsimään itselleen uuden tukikohdan.
Viikon ajan lapset ja henkilökunta piileskelivät erilaisissa paikoissa, kunnes yksi separatisteista huomasi ryhmän.
Koska osa lapsista oli lähestulkoon kuoleman partaalla, oltuaan päiviä ilman ruokaa ja juomaa, ohjasi separatisti lapset ja henkilökunnan Ukrainan viranomaisten luo.
Lapset siirrettiin Charkiviin, joka on Ukrainan toiseksi suurin sairaala.
Kun lääkäri näki Diman ensimmäistä kertaa, puhkesi hän kyyneliin. Oli järkyttävää, että Diman kaltaiset lapset joutuvat kärsimään vielä sodankin kauheuksista.
Lääkäri pelkäsi, että Dima ei selviäisi sodan runtelemassa maassa ja otti viimeisenä toivonaan yhteyttä läheiseen pappiin, kirjoittaa Hefty.
Tämä oli Diman elämän käännekohta.
Dima ja muut lapset siirrettiin toiseen lastenkotiin, pois sairaalasta.
Muutaman viikon päästä lastenkotiin saatiin yllätysvieraita, kun amerikkalaispariskunta koputti lastenkodin ovea.
Ernest ja Ruth Chaves olivat tietoisia sodan runtelemasta tilanteesta Ukrainassa ja olivat halukkaita adoptoimaan orvon lapsen.
Kun he näkivät Diman, he tiesivät heti, että he haluaisivat tarjota pojalle uuden kodin.
Uusien vanhempien lisäksi Dima sai myös sisaruksia.
Ernestillä ja Ruthilla oli ennestään seitsemän adoptoitua lasta, joten he olivat kokeneita vanhempia.
He myös tiesivät adoptointiin liittyvistä muodollisuuksista ja paperityöstä, joten he pystyivät toimimaan nopeasti.
Kaksi kuukautta ensi tapaamisen jälkeen, Dima oli jo matkalla uuden perheensä luo.
Uudessa kodissan poika sai myös uuden nimen: Zebediah Chaves.
Hänen kehityksensä sai hurjan pyrähdyksen uuteen kotiin saavuttuaan. Vain kolme päivää siitä, kun poika saapui Ruthin ja Ernestin luo, poika osasi jo syödä lusikalla.
Vuoden päästä Ukrainasta kotoisin oleva pikkupoika oli, kuin eri ihminen. Hän osasi syödä ruokailuvälineillä ja oppi myös puhumaan.
Hän ymmärsi sekä ukrainaa, että englantia.
Lääkärit tutkivat myös pojan aivot ja ilmeni, että pojalla on hyvät mahdollisuudet kehittyä normaalissa rytmissä ikäistensä kanssa.
Miten upea selvitymistarina pieneltä pojalta, jonka lähtökohdat olivat todella huonot. Siitäkin huolimatta hän osoitti koko maailmalle pärjäävänsä.
Mikä parasta, nyt hän on rakkaan perheensä ympäröimänä.
Jaa tämä tarina muillekin, jos sinustakin Zebediahin tarina oli koskettava.
