Emme tiedä, kuka tämän tarinan on alunperin kirjoittanut. Se on kuitenkin kiertänyt jo vuosien ajan, sillä kyse on liikuttavasta ja ajattomasta viestistä, johon jokainen meistä voi samaistua.
Juuri siksi halusin nyt jakaa sen kanssanne. Toivon, että myös te jaatte sitä eteenpäin. Sillä kuten saatatte tietää, yksikin positiivinen teko voi luoda varsinaisen ketjureaktion hyviä asioita.
Näin aviomies kirjoittaa:
”Tulin myöhään kotiin yhtenä iltana ja vaimoni oli tehnyt ruoan pöytään valmiiksi. Istuimme yhdessä alas syömään ja tartuin häntä kädestä sanoen: ”Kuule, minä haluan avioeron.”
Vaimoni ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään. Hän ei näyttänyt ärtyneeltä tai surulliselta.
Sen sijaan hän kysyi minulta, miksi? Yritin välttää ja väistää kysymystä. Siitä hän suuttui ja lopulta suorastaan raivostui. Hän heitti aterimet pitkin pöytää ja huusi minulle: Sinä et ole mikään mies!
Me emme puhuneet enempää tuona iltana. Hän nyyhkytti ja itki. Tiesin, että hän halusi saada tietää, mitä suhteellemme oli tapahtunut, mutta en osannut antaa hänelle tarpeeksi hyvää vastausta.
Totuus oli se, että olin rakastunut johonkuhun toiseen. Minä en enää rakastanut vaimoani. Minä vain säälin häntä.
Syyllisuuden tunto niskassani hoidin kaikki avioeroon liittyvät käytännön asiat. Vaimoni saisi pitää talomme, auton ja 30 prosentin osuuden yrityksestäni. Hän vilkaisi ehdotustani paperilla ja repi sen kappaleiksi.
Nainen, jonka rinnalla olin viettänyt 10 vuotta elämästäni oli muuttunut täysin tuntemattomaksi. Minua suretti, miten olin tuhlannut hänen aikaansa, resurssejaan sekä energiaansa minuun, mutta en voinut enää vetää takaisin niitä sanoja, jotka olin illallisella sanonut. Lopulta hän murtui kyyneliin edessäni tavalla, jota olin odottanut jo ensimmäisenä reaktiona. Ja kun se tapahtui, se kaikki tuntui niin todelliselta… Me olisimme eroamassa.
Seuraavana päivänä saavuin töistä kotiin hyvin myöhään ja löysin hänet pöydän äärestä kirjoittamasta jotain. Minä en mennyt syömään illallista, vaan kävelin suoraan makuuhuoneeseen ja menin nukkumaan.
Aamulla hän esitti minulle omat ehtonsa avioeromme suhteen, jotka oli kirjoittanut ylös. Hän ei halunnut mitään, mutta pyysi, että voisimme yrittää elää niin tavallisesti kuin mahdollista seuraavan kuukauden ajan. Syykin oli yksinkertainen: Meidän poikamme valmistuisi kuukauden kuluttua koulusta, eikä vaimoni halunnut pilata tuota tärkeää merkkipaalua hänen elämässään meidän erollamme.
Hän pyysi minua myös muistelemaan, kuinka olin kantanut hänet kynnyksen yli makuuhuoneeseen häidemme jälkeen ja halusi nyt minun kantavan hänet joka päivä kuukauden ajan makuuhuoneesta talon ulko-ovelle. Olin hämmentynyt ja rehellisesti sanoen jopa hieman säikähdin. Luulin hänen tulleen hulluksi, mutta koska halusin meidän voivan hoitaa eron parhaalla mahdollisella tavalla, suostuin toiveisiin.
Olimme molemmat hieman kömpelöitä, kun kannoin häntä ensimmäistä kertaa hääpäivämme jälkeen. Poikamme oli kuitenkin iloinen ja taputti taustalla laulaen: ”Isi kantaa äitiä sylissä!”. Hänen sanansa iskivät kuin tikari sydämeeni. Kannoin vaimoni makuuhuoneesta olohuoneen läpi ulko-ovelle. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi minulle: ”Älä kerro pojalle vielä avioerostamme.”
Minä nyökkäsin ja laskin hänet alas.
Seuraavana päivänä emme olleet enää yhtä kömpelöitä. Hän nojasi vasten rintaani ja minä saatoin haistaa hänen hajuvetensä. Tajusin, että siitä oli jo kauan, kun olin viimeksi kiinnittänyt tällä tavalla huomiota häneen. Hän ei ollut enää nuori. Silmiä ympäröivät rypyt ja hänen hiuksensa olivat muuttumassa harmaiksi. Avioliittomme oli jättänyt jälkensä häneen. Hetken mietin, mitä kaikkea olinkaan todellisuudessa laittanut hänet käymään läpi.
Neljäntenä päivänä, kun nostin hänet ylös, tunsin vanhojen tunteiden palaavan. Läheisyyden tunne. Tässä oli nainen, joka oli antanut minulle kymmenen vuotta elämästään. Viidentenä ja kuudentena päivänä ymmärsin, kuinka nuo tunteet vain voimistuivat. Tuntui joka päivä helpommalta ja kevyemmältä ottaa hänet syliin ja kantaa häntä. Ajattelin ehkä voimistuneeni liikunnasta itse. Kuun lopulla huomasin, kuinka hän näytti ihan silmissä laihtuneen päivä päivältä vain laihemmaksi ja laihemmaksi.
Yhtenä päivänä se sitten iski minuun. Tajusin, kuinka paljon surua ja tuskaa vaimoni kantoi sisällään. Niinpä asiaa enempää miettimättä silitin hänen hiuksiaan. Poikamme tuli juuri sillä hetkellä meitä ovella vastaan ja nauroi sanoen: ”Iskä, nyt on taas aika kantaa äitiä!”
Hänelle tästä oli muodostunut jo tärkeä ja hauska osa aamun rutiineja. Vaimoni viittelöi poikamme luokseen ja halasi häntä tiukasti. Käänsin hetkeksi katseeni muualle, sillä minua pelotti ajatella, että olin muuttamassa mieltäni avioeron suhteen. Otin vaimoni käsivarsilleni ja kannoin häntä sylissäni. Pitelin häntä tiukassa otteessa. Aivain kuin hääpäivänämme…
Kun kannoin häntä viimeisen kerran kuun lopussa, minun oli vaikea edes liikkua. Minä tiesin, mitä minun piti tehdä. Hyppäsin autooni ja ajoin Janen luo. Hän oli se toinen nainen, jonka vuoksi olin ollut jättämässä vaimoani ja kerroin, miten asiat olivat: ”Olen pahoillani, mutta en enää halua erota vaimostani.”
Kaikki oli nyt yhtäkkiä täysin selvää minulle. Minä olin kantanut vaimoni sisään kotiimme hääpäivänämme ja luvannut pysyä hänen rinnallaan ”kunnes kuolema meidät erottaa”.
Matkalla töistä kotiin tuona päivänä pysähdyin ostamaan kukkia ja kun myyjä kysyi minulta halusinko mukaan korttia, minä hymyilin ja vastasin: Kirjoita siihen, että minä kannan sinua joka päivä – kunnes kuolema meidät erottaa.
Saavuin kotiin kukat kädessäni ja iso hymy kasvoillani. Kutsuin vaimoani ovelta, mutta en saanut vastausta. Kävelin katsomaan makuuhuoneeseen ja näin hänen makaavan sängyllämme – liikkumattomana ja elottomana.
Hän oli kuollut nukkuessaan sillä aikaa, kun minä olin ollut töissä. Kävi ilmi, että hän oli sairastanut syöpää jo useamman kuukauden ajan, mutta minä olin ollut niin kiireinen uuden tyttöystäväni kanssa, etten ollut edes ajatellut tai huomannut mitään vaimoni sairaudesta. Vaimoni tiesi tekevänsä kuolemaa, mutta halusi silti säästää minut poikamme reaktiolta siihen, jos olisimme kertoneet avioerosta.
Hänen ansiostaan poikamme silmissä minä olisin yhä uskollinen, rakastava sekä välittävä isä ja aviomies.
Nämä pienet asiat elämässämme, jotka voivat alkuun tuntua tylsiltä tai epäolennaisilta ovat niitä asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Ei sillä, miten iso talosi on, millainen auto teillä on, miten paljon sinulla on omaisuutta tai rahaa pankissa.
Ne ovat asioita, jotka voivat auttaa kohti onnellisuutta, mutta eivät voi tarjota onnellisuutta itsessään. Joten ota aikaa ja ole puolisosi ystävä. Tehkää niitä pieniä asioita toisillenne, jotka auttavat ja rakentavat yhteyttänne tiiviimmäksi. Eläkää oikeasti onnellisessa liitossa!
Mikäli et jaa tätä, sinulle ei tapahdu mitään.
Mutta jos jaat tämän, saatat auttaa pelastamaan jonkun avioliiton.
Monet elämässään epäonnistuneet ovat ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka lähellä menestystä he olivat, kun päättivät luovuttaa.”
Emme monesti tiedä, mitä meille on, ennen kuin on liian myöhäistä. Älä unohda olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä olet elämässäsi saanut jo nyt.
Jaa tätä, jos olet samaa mieltä!
