Tweet about this on Twitter Pin on Pinterest Share on Facebook

Isä antoi pojalle opetuksen kissan jäätyä auton alle: Toisti saman teon isänsä kuolinvuoteella vuosien päästä

Ajattelen nykyään melko usein minun ja isäni välistä suhdetta. Mietin sitä, miltä se on näyttänyt kaikkien näiden vuosien aikana ja kuinka vähän asioita minä oikeasti muistankaan.

Jotkut hetket tai tilanteet ovat kuitenkin sellaisia, jotka ovat palaneet tarkasti muistiini. Joskus kyse voi olla myös vain pienistä osista tiettyjä muistoja tai tapahtumia.

Suhteessamme on ollut ylä- ja alamäkiä kuten varmasti kaikilla muillakin, mutta olemme aina pysyneet väleissä ja olenkin siitä erittäin kiitollinen elämässäni.

Tässä tarinassa on kyse pojasta ja hänen suhteesta isäpuoleensa.

Voimme vain yrittää arvailla millaisten ongelmien kanssa tämä isä on elämässään paininut, mutta pojan kertoman mukaan hän myöhemmin käytti huumeita, eikä koskaan oikein selvinnyt yliannostuksestaan.

Perheenjäsenen menettäminen on aina tragedia, mutta tässä tarinassa on kuitenkin mukana myös kaunis opetus.

Se alkaa muistolla kissasta ja palaa takaisin samaan kissaan vielä lopuksi. Eniten se kuitenkin kertoo elämästämme.

Varsinkin viimeinen lause koko tarinassa sai minut liikuttumaan.

Näin pojan tarina alkaa:

Ennen kuin isäpuoleni tappoi itsensä heroiinilla, hänellä oli tapana opettaa minulle miehekkäitä asioita elämässä. Yksi tällaisista opetuksista oli: ”Lemmikkisi sinulle osoittama rakkaus on ainoaa täysin epäitsekästä rakkautta, jota tulet elämäsi aikana saamaan. Se on myös ainoa mitä tarvitset. Ne eivät pyydä sinulta mitään.

Eräänä päivänä tullessani kotiin koulusta minun kissani jäi auton alle. Olin tuolloin 11-vuotias. Kissani nimi oli ”Max”, koska olin saanut sen 6-vuotiaana, ja valinnut sille pojan nimen. Kaikki olivat minulle tuolloin poikia.

Wikimedia Commons

Juoksin sisään kotiimme hakemaan apua. Kissani mourusi kivuissa tienreunalla, enkä tiennyt, mitä minun piti tehdä. Isäpuoleni tuli ulos talosta, luojan kiitos hän aikoi yrittää pelastaa kissan.

Olin shokissa, enkä edes itkenyt tuolla hetkellä. ”Hän pystyy takuulla korjaamaan Maxin”, minä ajattelin. ”Hän korjaa kaiken. Olipa hyvä, että hän oli kotona”.

Isäpuoleni nosti kissan ylös ja kääntyi minua kohti. Hän laski kissan syliini, kuten pienen vauvan. Kissa lakkasi kiljumasta ja alkoi kehrätä rauhallisesti.

Hän selitti minulle, että kissaa ei voinut enää pelastaa. Se tulisi kuolemaan.

”Max tarvitsee nyt sinua. Sinun on pideltävä häntä siihen asti, kunnes hän kuolee. Niin kauan kun sinä pitelet Maxia, se ei tunne kipuja. Puhu vain sille jatkuvasti.”

Hän astui muutaman askeleen kauemmas minusta ja sytytti savukkeen. Hän kuitenkin huomasi, että minä en sanonut sanaakaan vaan oli hajoamispisteessä, joten hän sanoi:

”Viedään Max jäniksen koloille metsän reunaan”, jolloin aloin vaistonomaisesti puhua Maxille jäniksistä.

Kävelimme noin 3 minuuttia ennen kuin kehrääminen lakkasi. Max oli kuollut. Pysähdyin hetkeksi ja huusin paniikissa ”ISÄ!”.

Hän vain kääntyi ympäri, puhalsi paksu savupilven ja totesi ”Sillä on sinut poikaseni. Se ei tarvitse mitään muuta”.

Joten jatkoin kävelemistä, kunnes tulimme tuonne metsän reunaan.

Minä kaivoin Maxille hautakuoppaa samalla, kun isäpuoleni puhui minulle.

”Sinun tulee aina pidellä ystäviäsi. Tärkeintä on saada heidät unohtamaan tuo hetki ja muistamaan eilinen. He eivät panikoi, jos pysyt heidän kanssaan. Niin toimivat oikeat miehet, poikani.”

Shutterstock

Laskin Maxin kuoppaan ja peitin haudan. Hän kääntyi minuun ja kysyi oliko nyt valmista. Nyökkäsin hitaasti.

”Nyt voit itkeä”, hän totesi.

Kohtaaminen vuosia myöhemmin

Monia vuosia myöhemmin kun perheemme olivat jo eronneet entinen isäpuoleni otti yhteyttä meihin kertoakseen, ettei hänellä mennyt kovin hyvin, eikä aikaa ollut enää paljoa.

Kun minulla oli viimein mahdollisuus päästä käymään hänen luonaan muutos oli valtava.

Aiemmin vuoren kokoinen 100 kiloinen mies oli nyt kuihtunut puoleen tuosta painostaan ja tärisi kuin haavan lehti.

Tuona iltana kaikki olivat nukkumassa, kun kello oli kaksi aamulla. Silloin minä kävelin hänen sänkynsä viereen ja istuuduin siinä olevaan tuoliin samalla, kun hän kärsi hallusinaatioista ja vierotusoireista.

Nostin hänen kätensä omaani. Hänellä ei ollut tarpeeksi voimia edes avata sitä itse, joten pitelin siitä kiinni samalla kun hänen silmänsä palloilivat ympäri huonetta hänen mielensä vaeltaessa sekavuuden ja vieroitusoireiden välillä.

Sanoin hänelle näin. ”Muistatko sen kerran, kun hautasimme Maxin sinne metsän laitaan?” Emme tietenkään puhuneet tuosta metsästä tai siellä olleista jäniksenkoloista kovin paljoa, heh.

Minä pitelin hänen kättään ja puhuin tuosta talosta, jossa olimme asuneet. Siitä, miltä 15 vuoden muutos siellä nyt näyttäisi. Arvelin vanhan pihavajamme olevan yhä pystyssä.

Hän lakkasi tärisemästä, kun puhuin hänelle sen niityn tuoksusta talomme takana kesäisenä päivänä. Muistelin, kuinka mintun tuoksu levisi tuulen mukana taloon, kun niittyä leikattiin.

Hän sulki silmänsä ja vajosi rauhalliseen uneen. Alle 24 tuntia sen jälkeen hän menehtyi muutaman kohtauksen saattelemana, mutta ilman tärinää tai kärsimystä.

Haluaisin ajatella, että hän vietti elämänsä viimeiset 24 tuntia tuolla niityllä yhdessä 11-vuotiaan poikansa kanssa. Katsellen kissan hyppivän ruohikossa.

Ottavan vielä yhden imaisun siitä savukkeesta ja kertovan minulle, että menisimme kotiin takaisin aivan kohta.

Me seisoimme siiinä ikuisesti.

Hämmästyttävän opettavainen ja koskettava tarina.

Minä myönnän itkeneeni lukiessani tätä – jaa tätä eteen päin, jos se kosketti myös sinua.

 

 

Lue lisää aiheesta...