Victoria Arlen syntyi terveenä lapsena yhtenä kolmosista ja nuoruudessaan hän rakasti tanssimista sekä taitojensa esittelemistä urheilun saralla.
11-vuotiaana Victoria koki flunssan tapaisia oireita. Hän pyörtyi useaan kertaan ja sai keuhkokuumeen.
Vain kaksi viikkoa myöhemmin hän halvaantui vyötäröstä alaspäin. Hänen kehonsa lakkasi yksinkertaisesti toimimasta pieni osa kerrallaan. Aivojen ja selkäytimen tulehtuminen olivat tuhonneet hänen koko elämänsä.
Hänen vanhempansa ei voineet tehdä muuta kuin seurata kauhun vallassa, kun Victoria menetti puhekyvyn eikä pystynyt syömään tai liikkumaan.
Hänen uskomaton tarinansa oli kuitenkin vasta alkamassa. Se, mitä tapahtui neljä vuotta myöhemmin, järkyttäisi lääkäreitä sekä hänen perhettään perustavanlaisesti.
Victoria oli oman kehonsa ‘vanki’ neljän vuoden ajan.
Lääkärit selittivät perheelle, että hän oli vegetatiivisessa tilassa. Häntä ruokittiin letkun avulla, jotta hän saisi hengissä pysymiseen tarvittavat ravinnot.
Hänen vanhemmilleen kerrottiin jo aiemmin, että mahdollisuudet hänen toipumiseensa olivat erittäin pienet.
“Menetimme hänet”, hänen äitinsä Jacqueline sanoi.
Mitä kukaan ei kuitenkaan tiennyt oli se, että Victoria pystyi kuulemaan kaiken, mitä läheiset puhuivat hänen vierellään.
Kaksi vuotta koomaan vaipumisen jälkeen, hän ”heräsi” henkisellä tasolla, mutta ei voinut liikuttaa kehoansa. Hän pystyi tiedostamaan ympäristönsä ja kaikki keskustelut, mitä hänen ympärillään käytiin. Hän halusi reagoida, mutta hänen kehonsa ei totellut.
Painajaismaiselta kuulostavassa tilanteessa Victorialla ei ollut mitään keinoa kertoa ihmisille, mitä hänelle oli tapahtunut.
Lääkäreiden ennuste
Tässä vaiheessa lääkärit olivat löytäneet ja pystyneet tunnistamaan tuon epätavallisen sairauden, joka oli aiheuttanut Victorian selkäytimen sekä aivojen tulehduksen.
Victoria kuuli lääkäreiden sanovan hänen perheelleen, että hän oli aivokuollut. Hän tulisi pysymään vegetatiivisessa tilassa elämänsä loppuun saakka.
“Mutta vanhempani uskoivat minuun. He järjestivät hoitohuoneen taloomme, joka sijaitsee New Hampshiressa ja pitivät huolen minusta. Minun kolme veljeäni – olimme kolmoset – puhuivat minulle ja kertoivat minulle päivän tapahtumista ja huoneeni ulkopuolella tapahtuvista asioista. He tsemppasivat minua taistelemaan ja pysymään vahvana. He eivät tienneet, että pystyin kuulemaan heidät, mutta minä pystyin”, Victoria kertoo ESPN-urheilukanavalle.
Vuonna 2010, Victoria oli taistellut itsensä kokonaan pois vegetatiivisesta tilasta.
Kaikki alkoi joulukuussa 2009, kun hän kykeni viimein ottamaani katsekontaktin äitiinsä. Sitten hän liikutti sormeansa, ja jonkin ajan kuluttua kuluttua heilutti kättään. Pienen harjoittelun ja ajan myötä hän pystyi muodostamaan yksittäisiä sanoja ja lopulta kokonaisia lauseita.
Hän alkoi syömään vanukasta itse ja sen jälkeen vaihtoi kiinteisiin ruokiin. Hän pystyi pitelemään matkapuhelinta kädessään ja oppi samalla miten esimerkiksi Facebookia käytettiin.
Huikeasta paranemisestaan huolimatta oli vain yksi asia, jota hän ei pystynyt tekemään: jalkojen liikuttaminen.
Victorialle kerrottiin, että aivoissa ja selkäytimessa tapahtunut turpoaminen oli aiheuttanut hänelle pysyvän vamman. Hän tulisi olemaan lopun elämäänsä halvaantunut vyötäröstä alaspäin.
Jokainen erikoislääkäri sanoi hänelle samaa: “Sinun kannattaa tottua istumaan pyörätuolissa”.
Kiusattiin pyörätuolin takia
Victorialla oli kuitenkin verraton määrä tahdonvoimaa. Hän jatkoi taistellen lähes mahdottomalta tuntuvia todennäköisyyksiä vastaan.
When doctors told her she would never walk, she refused to accept it. She wasn’t destined to spend her entire life in a chair.
Kun lääkärit kertoivat hänelle, että hän ei pystyisi enää ikinä kävelemään, hän ei suostunut uskomaan sitä. Hänen kohtalonsa ei voinut olla viettää loppua elämäänsä pyörätuolissa.
Kun hän palasi takaisin lukioon, jotkut oppilaat kiusasivat häntä pyörätuolinsa takia.
Hän oli odottanut kouluun paluuta innolla, mutta ensimmäisen päivän jälkeen, hän ei halunnut mennä enää takaisin.
Victoria tuli kotiin, täysin murtuneena, kyynelien partaalla. Sinä päivänä hänen vanhempansa lupasivat, että he tulisivat tekemään kaikkensa, jotta heidän tyttärensä saisi itseluottamuksensa takaisin.
He pitivät lupauksensa, eivätkä koskaan menettäneet toivoa.
Ja toivo oli ainut asia, joka Victorialla oli – kaiken järjen mukaan hän ei pystyisi enää ikinä kävelemään.
Yksi tietty lainaus kuvasi osuvasti hänen kamppailuaan: ”Optimismi on usko, joka johtaa onnistumisiin. Mitään ei voi tehdä ilman toivoa ja itseluottamusta”, Victoria kertoo.
Lopulta, Victorian elämässä tapahtui käännekohta.
Hän oli kasvanut järven lähellä ja oppi uimaan jo hyvin nuorena. Hän oli ollut uimajoukkueessa ja ottanut osaa kisoihin, kun hän oli vain 10-vuotias.
Sairaudestaan toipuessa, Victoria luuli, ettei pystyisi uimaan enää ikinä. Hän kuvitteli sen olevan mahdotonta ilman jalkojen toimintaa.
Mutta hänen veljensä näkivät asian eri tavalla. Vuonna 2010 he vetivät hänet perheen uima-altaaseen. Häntä pelotti aluksi, mutta tämä oli se sysäys, jota hän tarvitsi.
Hän kertoo saaneensa elämän halunsa tuolloin takaisin. Uidessaan Victoria tunsi olevansa vapaa pyörätuolista ja omaksi yllätyksekseen hän pystyi edelleen uimaan erittäin hyvin.
Ja mikä parempaa, vesi ei ainostaan antanut hänelle vapautta, vaan se palautti myös naisen itsetunnon.
Vuoden 2012 kesällä 17-vuotias Victoria oli osa Yhdysvaltain maajoukkuetta, joka kilpaili Paralympialaisissa. Hän voitti kisoista kolme hopeamitalia ja yhden kullan 100 metrin vapaauinnilla. Hän sai nimiinsä myös uuden maailman ennätyksen viimeksi mainitulla matkalla.
Palattuaan kotiin Lontoosta, suuri osa maailmasta tiesi, kuka hän oli. Victoria kutsuttiin puhumaan tilaisuuksiin luennotsijana ja ihmiset alkoivat tunnistaa häntä kaduilla.
Hän alkoi kertomaan tarinaansa tv-toimittajille ja lehdille. Hänestä tuli inspiraation lähde miljoonille ympäri maailmaa.
Elämässä oli kuitenkin yhä yksi asia, joka häiritsi häntä: hänen pyörätuolinsa.
Vuonna 2013 Victoria muutti San Diegoon osallistuakseen Project Walk-hankkeeseen, joka auttaa halvaantuneita ihmisiä seisomaan jalloillansa uudestaan.
“Äitini ja minä muutettiin väliaikaisesti San Diegoon ja asuimme perheen luona, jotta pystyin osallistumaan kuntoutukseen joka päivä. Tajusimme, että tämä oli paikka, joka pystyi auttamaan minua, mutta emme halunneet elää satojen mailien päässä veljistäni ja isästä. Joten pitääkseen lupauksestaan kiinni, perheeni päätti avata ensimmäisen Project Walk -hankkeen sivuliikkueen itärannikolle, Tällä tavoin pystyin harjoittelemaan päivittäin ja saavuttamaan tavoitteeni. Samalla muut ihmiset kotikaupungissani pystyivät myös saamaan takaisin toivon, jonka olivat aiemmin menettäneet”, Victoria kertoo.
Tästä huolimatta, erikoislääkärit epäilivät Victorian kävelevän uudestaan. Lääkärit kertoivat vanhemmille, ettei heidän kannattaisi laittaa rahojaan likoon toipumisen takia – mutta juuri niin he tekivät.
Marraskuun 11. päivänä vuonna 2015, Victoria otti ensimmäiset askeleensa.
Häntä pidettiin valjaissa juoksumaton yllä kahden avustajan auttaessa häntä liikuttamaan hänen jalkoja.
Oli kulunut kuusi vuotta siitä, kun hän oli herännyt vegetatiivisesta tilasta. Moni erikoislääkäri oli useaan otteeseen todennut hänen jalkojensa olevan täysin toimintakyvyttömiä.
Tästä huolimatta, Victoria osallistui kuntouttavaan toimintaan kuuden tunnin ajan joka päivä saavuttaakseen tavoitteensa.
Hän sai takaisin liikkuvuutta. Ei aikaakaan, kun hän pystyi kävelemään yksin kainalosauvojen avulla.
Viisi kuukautta myöhemmin, hän jätti kainalosauvat kokonaan ja pisti jalkaa toisensa eteen itsenäisesti. Hän ei ole pysähtynyt sen jälkeen.
“Se ei tarkoita sitä, että joka päivä olisi täydellinen. Kävely on edelleen haastavaa ja minulla on edelleen vamma. Käytän jalkatukia ja seuraan 2-3 tuntista kuntoutusohjelmaa ja ne päivät, kun jalkani tuntuvat enemmän halvaantuneilta minulla on pyörätuolini ja kainalosauvani valmiina. Mutta taisteluni on vähemmän näkyvää”, hän selittää.
Vain hänen valmentajansa ja läheiset ymmärtävät todellisen ponnistuksen, joka hänen on tehtävä selviytyäkseen päivästä.
Kun Victoria nousi ensimmäistä kertaa pyörätuolista, hän ei tiennyt mitä ajatella.
Hän ei ollut varma siitä, kuinka ihmiset tulisivat reagoimaan häneen.
“Mutta sitten ymmärsin, että tämä on minun matkani eikä kenenkään muun ja ehkä se voi antaa toivoa ihmisille, jotka tarvitsevat sitä kaikkein eniten.”
Nykyään Victoria on löytänyt identiteettinsä kymmenen myrskyisän vuoden jälkeen.
Hän on kultamitalilla palkittu paralympialisti, ESPN-urheilukanavan vakituinen juontaja ja ennen kaikkea – selviytyjä
Victoria usein nähdään inspiraationa meille kaikille. Hän muistuttaa kuitenkin eräästä tärkeästä asiasta:
“Minä en tehnyt tätä itsekseni ja olen kiitollinen kaikille, jotka auttoivat minua tähän pisteeseen asti. Joka päivä, olen entistä paremmin sinut itseni kanssa. Kuvittelin noiden ensimmäisten askeleiden maaliskuussa olleen maaliviivani. Todellisuudessa, se oli kuitenkin vasta alkua.”
