Syntymätön lapsi sai lääkäreiltä kuolemantuomion – mutta äidin yllättävä kysymys pysäytti koko sairaalan

Tieto siitä, että seuraavien kuukausien aikana vatsassasi kehittyvä lapsi ei tule elämään on jotain sellaista, mitä kukaan odottava vanhempi ei haluaisi kuulla.

Sillä siteesi ja rakkautesi tuota pientä ihmistä kohtaan, jota et ole vielä edes tavannut, on jotain niin suurta, ettei sitä voi edes yrittää selittää muille.

Oklahomassa Yhdysvalloissa asuvat Keri ja Royce Young saivat sairaalassa kuulla, ettei heidän tyttärensä tulisi elämään pitkään syntymänsä jälkeen.

Eva kasvoi äitinsä kohdussa, mutta hänelle ei ollut kehittynyt aivoja. Ja hyvin pian synnytyksen jälkeen hänestä tulisi pieni enkeli.

Tästä järkyttävästä tiedosta huolimatta Kerillä oli mielessään yksi tärkeä kysymys, jonka hän halusi esittää lääkärille.

Vaikka raskautta oli vielä jäljellä useita kuukausia ja useimmat samassa tilanteessa olevat olisivat varmasti päätyneet aborttiin, Keri päätti kysyä voisiko hän pitää Evan ja synnyttää tämän luonnollisella tavalla. Tämän kysymyksen takana oli erittäin tärkeä syy. Syy, joka oli yhtä aikaa kaunis ja epäitsekäs.

Royce oli niin ylpeä vaimonsa toiminnasta heidän elämänsä synkimmän hetken aikana, että hänen oli pakko jakaa koko tarina ihmisille sosiaalisessa mediassa.

Kirjoitus on hyvin pitkä, mutta se on todella lukemisen arvoinen.

”Yhtenä iltana, ennen kuin lähdin New Orleansiin, katselin kaunista vaimoani, joka nukkui sohvalla.

Katselin häntä makaamassa siinä suuren vatsansa kanssa, jossa tyttäremme kasvoi ja potki – tyttäremme, joka ei tule elämään muutamaa päivää pidempään. Ja se sai minut jälleen häkeltymään siitä, kuinka vahva ja uskomaton tuo nainen on. Minä kirjoitan työkseni, joten kun tunnen jotain, minulla on tapana kirjoittaa se sanoiksi.

Niinpä otin puhelimeni esiin ja aloin kirjoittaa asioita, joita mielessäni oli. Tajusin tänään istuessani tuhansien mailien päässä hotellihuoneessa, etenkin tavattuani tämän mahtavan lapsen nimeltä Jarrius, joka on ollut kaikkialla nyt All-Star viikonlopun aikana ja tarvitsee maksasiirrännäisen, että sen sijaan, että pitäisin tämän kirjoituksen itselläni – kuten normaalisti teen – minun tulisi kertoa kaikille teille, kuinka mahtava Keri Young on. (Minä myös kaipaan häntä viisi sekuntia sen jälkeen, kun olen lähtenyt kotoa matkalle ja ajattelen häntä joka hetki ollessani poissa).

Palasin ajatuksissani siihen hetkeen, jolloin saimme kuulla, ettei Eva ollutkaan täydellinen – ja miten vain 30 sekuntia sen jälkeen, kun lääkäri kertoi meille, ettei lapsellamme ole aivoja, vaimoni pystyi täydellisen hysterian ja itkun seasta nostamaan katseensa ja esittämään kysymyksen: ”Jos kannan häntä koko normaalin raskausajan, voimmeko lahjoittaa hänen sisäelimensä?”

Muistan lääkärimme laskeneen kätensä Kerin olkapäälle ja sanoneen ”Voi ystävä hyvä, on todella koskettavaa, että sanot tuollaista”. Hän tarkoitti sen tyylillä: ”Kiva ajatus, mutta mieti nyt vähän.”

Mutta Keri todella tarkoitti sitä. Siinä minä istuin sairaalassa järkyttyneenä ja sydän murtuneena, mutta hetken aikaa pystyin vain ihailemaan hänen sanojaan ja tekoaan. Olin sivustaseuraaja omassa elämässäni ja katsoin, kuinka supersankari juuri löysi supervoimansa elämänsä synkimpänä hetkenä.

Saatuaan kuulla lapsensa kuolevan Kerillä kesti alle minuutin alkaa jo miettiä muita ihmisiä sekä sitä, miten heitä voisi auttaa.

Se oli yli voimakkaimmista tuntemuksista, joita olen ikinä saanut todistaa elämäni aikana. Kahdeksan vuoden avioliittomme aikana (ja 15 vuoden yhdessäolon jälkeen) minulla on ollut useita hetkiä, jolloin olen joutunut pysähtymään miettien: ”herraisä, minä olen naimisissa tämän naisen kanssa. Olen niin onnekas”.

Mutta tämä tunne oli toisenlainen. Se iski syvälle sisimpääni siksi, että en ole naimisissa ainoastaan parhaan ystäväni kanssa, vaan todella ainutlaatuisen ja erityisen ihmisen kanssa.

Koko prosessi on ollut todella raskas, mutta minä voin sanoa sen vain sivustaseuraajana, kuten kaikki te muutkin. Keri on ollut juoksuhaudoissa koko ajan tuntien jokaisen potkun, hikan sekä pyörähdyksen. Hän saa jatkuvasti muistutuksia sisältään siitä, että hän kantaa vatsassaan lasta, joka tulee kuolemaan.

Hänen selkänsä on kipeä. Hänen jalkojaan särkee. Hän käy läpi niitä kaikkia superihania raskauteen liittyviä asioita. Mutta valo hänen 9 kuukauden mittaisen tunnelinsa päässä tulee muuttuman pimeydeksi, jollaista hän ei ole koskaan ennen kokenut vain muutamaa tuntia tai päivää Evan syntymän jälkeen.

Hän on se, joka joutuu kokemaan kaikki nuo lapsen saamiseen liittyvät asiat. Maidon tuottaminen rinnoista sekä toipuminen synnytyksestä yms. Mutta häntä ei odota tuon kaiken jälkeen pieni, pehmeä ja kaunis vastasyntynyt lapsi, joka muistuttaisi siitä, että tuo kaikki oli sen arvoista.

Me teimme valintamme kantaa Evaa koko raskausaika monista syistä, mutta suurin niistä oli mahdollisuus lahjoittaa hänen sisäelimensä.

Emmekä sano tätä yrittääksemme kuulostaa paremmilta ihmisiltä, tai mitään sellaista. Se oli vain käytännöllinen loppuratkaisu meidän mielessämme, kun ymmärsimme hänen olevan elossa edes hetken ja saavan tavata vanhempansa. Se antoi meille syyn jatkaa eteenpäin.

Elintenluovutus oli Kerin mielessä heti sekuntia sen jälkeen, kun hän sai kuulla asiasta. Ja vaikka ajatus lapsemme pitelystä sekä suutelusta edes hetken ajan onkin asia, jota tulemme vaalimaan ikuisesti, nuo hänen kehonsa sisällä pitämät pienet lahjat ovat se asia, jolla on todella väliä.

Ja Keri ymmärsi tuon lähes välittömästi. Tuo Jarrius niminen poika on pukeutunut t-paitaan tekstillä ”Elämän pelastaminen vaatii toisen elämän”. En voinut lakata ajattelemasta sitä koko päivänä.

Tuolla jossain on toinen perhe, joka kärsii ja toivoo ihmettä, jotta heidän lapsensa voisi selvitä – tietäen täysin, että tuo pelastus vaatisi toisen vauvan kuoleman. Eva voi nyt olla tuo pelastus.

Lähestymme koko ajan maaliviivaa ja vaikka sen saavuttaminen sekä Evan tapaaminen tulevatkin olemaan upeita hetkiä, sillä on hintansa. Me tulemme menemään sairaalaan synnytystä varten, mutta joudumme palaamaan sieltä ilman lasta.

Monet ihmiset sanovat asioita kuten, ”Minä en tekisi mitään toisin” käytyään läpi vaikeita aikoja, mutta minä en aio sanoa niin. Minä tekisin mitä tahansa muuttaakseni tämän tilanteen, jos vain voisin. Haluan tyttäreni olevan täydellinen.

Haluan hänen puhaltavan kynttilät ensimmäisestä syntymäpäiväkakustaan.

Haluan nähdä hänen kopauttavan päänsä olohuoneen pöytään opetellessaan kävelemään.

Haluan hänen kasvattavan puhelinlaskunsa huimiin summiin viestittelemällä pojille.

Haluan olla paikalla saattamassa hänet kirkossa alttarille.

Haluaisin niin paljon vain muuttaa tämän kaiken. Mutta en voi tehdä sitä. Tämä on meidän kohtalomme. Eikä sitä voi enää pysäyttää.

Aina kun Harrison satuttaa itsensä, tai hänen pitää irrottaa esimerkiksi laastari, Keri kysyy häneltä: ”Oletko sinä kova? oletko sinä ROHKEA?” ja joka kerta tuo pieni poika nyökkää ja sanoo: ”Minä olen kova! Minä olen ROHKEA!”

Katselen nyt Keriä, mutta minun ei tarvitse edes kysyä sitä häneltä.

Hän on KOVA. Hän on ROHKEA. Hän on ilmiömäinen. Hän on ainutlaatuinen. Hänet on veistetty erilaisesta puusta yhdistellen älyä, kauneutta, rohkeutta, hassuttelua, luonnetta ja rehellisyyttä muovaten yhden aivan sensaatiomaisen naisen. Ja jollain ihmeen kaupalla tuo nainen on minun vaimoni.

Ei sillä, että olisin tarvinnut tällaisen kamalan tilanteen elämääni nähdäkseni tämän, mutta sen myötä ymmärsin haluavani kertoa sen myös kaikille muille.”

Eva syntyi ja kuoli 17. huhtikuuta vuonna 2017.

En voi olla liikuttumatta luettuani tämän tekstin Roycen ja Kerin elämästä. Ihailen todella paljon heidän rohkeuttaan ja epäitsekkyyttään tuona vaikeana hetkenä. Ole hyvä ja JAA Roycen kirjoitusta kunnioittaaksesi Keriä sekä hänen voimiaan. Lepää rauhassa, pieni Eva.