Saksan Lübeckissä vuonna 1981 tapahtui jotakin, mikä sai koko maan pysähtymään. Äiti nimeltä Marianne Bachmeier saapui tyttärensä murhaajan oikeudenkäyntiin – ja ampui tämän oikeussalissa.
Mutta kaiken taustalla oli syvä henkilökohtainen tragedia, joka oli alkanut vuotta aiemmin.
Anna Bachmeier oli iloinen ja avoin lapsi, jota äiti Marianne kasvatti yksin. Toukokuussa 1980 äiti ja tytär riitelivät aamulla, ja Anna lintsasi koulusta. Hän oli matkalla ystävänsä luo, mutta ei koskaan saapunut perille.
Myöhemmin paljastui, että hänet oli siepannut paikallinen mies – entinen teurastaja, jolla oli rikostaustaa. Klaus Grabowskia epäiltiin useista aiemmista seksuaalirikoksista lapsia kohtaan. Tällä kertaa tilanne päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla.
Poliisi pidätti epäillyn
Epäilty otettiin kiinni samana iltana, kun hänen kihlattunsa teki ilmoituksen poliisille. Mies tunnusti surmanneensa Annan, mutta kielsi seksuaalisen väkivallan. Oikeudenkäynnissä hän esitti uhreja syyllistäviä väitteitä, joiden kuuleminen oli äidille liikaa.
Marianne Bachmeier koki, ettei hänen tyttärensä saanut oikeutta – ei edes kuolemansa jälkeen.
Kohtalokas päätös oikeussalissa
6. maaliskuuta 1981 Marianne saapui oikeussaliin mukanaan pistooli, jonka hän oli onnistunut tuomaan sisään turvatarkastuksen ohi. Kun oikeudenkäynti alkoi, hän nousi ja ampui. Seitsemän kahdeksasta laukauksesta osui. Mies kuoli välittömästi.
Marianne yrittänyt paeta. Hänet pidätettiin heti, eikä hän osoittanut katumusta. Kun Marianne tutkittiin myöhemmin, hän kirjoitti käsialanäytteen, johon sisältyi viesti: Tein sen sinun vuoksesi, Anna. Tekstiin oli piirretty seitsemän sydäntä – yksi jokaista Annan elinvuotta kohden.
Tuomioistuimessa keskusteltiin, oliko teko harkittu. Psykologit totesivat, että Marianne oli todennäköisesti suunnitellut teon. Vuonna 1983 hänet tuomittiin tapon ja laittoman aseen hallussapidon vuoksi kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Hän vapautui kolmen vuoden kuluttua.
Kansan mielipide jakautui voimakkaasti
Tuomio jakoi ihmisten mielipiteitä. Moni piti tuomiota joko liian ankarana, toiset liian lievänä. Osa piti häntä ymmärrettävänä hahmona – epätoivoisena äitinä, joka ei nähnyt muuta keinoa. Osa taas oli huolissaan siitä, että teko voisi antaa vaarallisen esimerkin omankädenoikeuden toteuttamisesta.
Vankilasta vapautumisen jälkeen Marianne muutti ulkomaille, meni naimisiin ja asui hetken Nigeriassa ja Italiassa. Lopulta hän palasi takaisin kotikaupunkiinsa sairastuttuaan. Hän kuoli haimasyöpään vuonna 1996, vasta 46-vuotiaana. Hänet haudattiin tyttärensä viereen Lübeckin hautausmaalle.
Sankarista syntipukiksi – media muutti sävyään
Mariannen oikeussalimurha ei jakanut vain kansan mielipiteitä – myös media suhtautui tapaukseen aluksi myötätuntoisesti, jopa ihaillen. Lehtijutuissa Mariannea kuvattiin ”äitinä, joka ei saanut oikeutta”, ja monille hän näyttäytyi melkein pyhimyksenä: rakastavana vanhempana, joka oli menettänyt kaiken ja toimi, koska ei jaksanut enää katsella oikeusjärjestelmän viivyttelyä.
Kansainväliset lehdet tarttuivat tarinaan, ja Mariannesta tuli hetkessä tunnettu hahmo myös Saksan ulkopuolella. Monet lukijat ja katsojat asettuivat hänen puolelleen – etenkin koska tapaukseen liittyi lapsen kuolema ja syytetty, jolla oli aiempia tuomioita seksuaalirikoksista.
Kun mediahuuma laantui, moni toimittaja alkoi penkoa Mariannen menneisyyttä. Lehdissä alettiin nostaa esiin hänen lapsuuttaan, vaikeaa perhehistoriaansa ja sitä, että hän oli aiemmin joutunut luopumaan kahdesta lapsestaan tultuaan hyvin nuorena raskaaksi. Jotkut artikkelit vihjasivat, ettei hän ollutkaan niin esimerkillinen äiti kuin oli annettu ymmärtää. Jopa hänen pubityötään ja yksinhuoltajuuttaan käytettiin vihjailun välineinä.
Yhtäkkiä pyhimyksestä tuli ”epäilyttävä nainen”, jota syytettiin siitä, että hän oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä – ja ehkä jopa valmistellut tekoa pidempään kuin aluksi uskottiin.
Kansan reaktio jäi ristiriitaiseksi
Saksan väestö ei kuitenkaan unohtanut, miksi Marianne oli toiminut kuten toimi. Monille hän oli edelleen epätoivon ja surun ruumiillistuma – ihminen, joka toimi lopulta sydämestään eikä kylmästä harkinnasta.
Tapaus avasi Saksassa laajemman keskustelun rikosten uhrien asemasta, oikeuslaitoksen hitaudesta ja siitä, miten media voi rakentaa – ja hajottaa – sankarikuvan hetkessä.
Vaikka Marianne Bachmeier ei koskaan aktiivisesti hakeutunut julkisuuteen tapauksen jälkeen, hänen tarinansa jäi elämään. Se on kuvattu dokumentteihin, kirjoihin ja elokuviin, ja siitä keskustellaan yhä esimerkiksi oikeustieteellisissä ja moraalifilosofisissa yhteyksissä.
Kerro meille, mitä mieltä olet – jatketaan keskustelua Newsnerin Facebook-sivulla.
Lue myös:
- Pikkutyttö kuoli ”trampoliinirangaistuksen” seurauksena
- Pikkutytön ”raskausvatsa” sai lääkärit huolestumaan
- Äiti ei uskalla mennä ulos ”täplikkään” vauvansa kanssa
