Rauhanaktivisti Nelson Mandela oli ensimmäinen, joka toisti ikonisen lauseen: ”Se vaikuttaa aina mahdottomalta, kunnes joku tekee sen.”
Maailmasta löytyy paljon asioita, jotka voivat tuntua toivottomilta ja mahdottomilta. Ensimmäisenä tulee helposti mieleen esimerkiksi ilmastokysymys. Jäätiköt sulavat, lämpötilat kohoavat ja eläin- sekä kasvikannat tuhoutuvat jatkuvasti. Voimme vain ihmetellä, millaisen maailman jätämme lapsillemme ja lapsenlapsillemme.
Voimmeko me tehdä jotain? Pitäisikö meidän tehdä jotain? Vai onko jo liian myöhäistä – onko se… mahdotonta?
Tästä kysymyksestä sai alkunsa valokuvaaja Sebastião Ribeiro Salgadon tarina.
Sebastião Ribeiro Salgado muistaa perheensä Brasilian Minas Geraisin maatilan kukoistavana trooppisena paratiisina, joka oli täynnä eläimiä sekä elämää.
Vuosia myöhemmin Sebastiãolle tuntui täysin luonnolliselta palata takaisin Minas Geraisiin, kun hänen piti päästä palautumaan traumaattisesta työkokemuksesta liittyen Ruandan kansanmurhaan.
Hän halusi tauon kaikesta maailman kauheuksista ja päätti tehdä sen perheen vanhalla maatilalla, jota hän muisteli lämmöllä nuoruudestaan.
Mutta Minas Geraisissa Sebastiãota odotti toinen tragedia. Metsät oli hakattu lähes kokonaan pois ja enää 0,5 prosenttia tontista oli puiden peitossa – samalla myös eläimet olivat kadonneet aiemmin niin vehreältä seudulta. Vuosi oli 1994 ja tuo ennen niin kaunis keidas oli muuttunut autiomaaksi.
– Luonto oli yhtä sairas kuin minä. Kaikki oli tuhottu, hän kertoi The Guardian -lehdelle.
Se oli murskaava näky, mutta pian Sebastianin vaimo Lélia sai idean. Mitä jos he istuttaisivat kokonaan uuden metsän?
Se vaikutti mahdottomalta, sillä koko laakso, jossa maatila sijaitsi, oli pinta-alaltaan liki 7000 hehtaaria. Pariskunta halusi silti yrittää. Se oli jotain, mitä heidän oli tehtävä pelastaakseen tuo kaunis luonto Sebastiãon entiseltä kotiseudulta.
Niinpä he suuntasivat autioituneeseen laaksoon ja istuttivat puun. Sitten taas toisen ja heti perään toisen.
He perustivat ympäristöjärjestö Instituto Terran, jonka tarkoituksena on suojella kestävää kehitystä Roce-joen laakson alueella ja lopulta he onnistuivat muuttamaan koko alueen yksityiseksi luonnonsuojelualueeksi, jossa ei saisi suorittaa enempää hakkuita.
Työ vaati vuosien panostuksen sekä 100% omistautumisen, mutta hitaasti ja varmasti asiat alkoivat muuttua.
Puut alkoivat kasvaa. Eläinkannat alueella alkoivat toipua. Ekosysteemi heräsi uudestaan henkiin ja pian luonto alkoi palata takaisin entiseen olomuotoonsa trooppisena paratiisina.
– Hyönteiset, linnut ja kalat palasivat alueelle ja kiitos kaikkien puiden kasvun, myös minä sain kokea uudelleen syntymän. Se oli kaikkein tärkein hetki, Sebastião kertoo The Guardianille.
Yli 20 vuotta myöhemmin pariskunta on pitänyt huolen siitä, että alueelle on istutettu liki 2 miljoonaa uutta puuta. Kiitos tuon uuden kasvuston myös monet eläinlajit, jotka olivat paenneet alueelta, ovat nyt palanneet sinne.
Alueella on elää ja kasvaa tällä hetkellä 293 erilaista puulajia, 172 erilaista lintulajia, 33 eri lajin nisäkästä sekä 15 eri lajin matelijoita sekä selkärangattomia – joista useat olivat aiemmin uhattuina.
Ja mikä kaikkein tärkeintä, tuo joutomaaksi muuttunut alue on taas palannut vihreäksi keitaaksi.
Noilla miljoonilla puilla on ollut myös selkeä vaikutus paikalliseen ilmastoon. Ilmaston lämpeneminen on hidastunut, sillä puut tuottavat enemmän happea hiilidioksidista alueella.
”Ehkä me olemme löytäneet ratkaisun. Vain yksi organismi voi muuttaa hiilidioksidin hapeksi ja se on puu. Meidän pitää istuttaa metsiä.
Tarvitaan metsiä, joissa on sinne kuuluvia puita ja meidän tulee kerätä niiden siemeniä alueelta, jonne ne on istutettu. Muutoin luonnosta ei löydy termiittejä tai käärmeitä. Jos istutamme puita, jotka eivät kuulu alueelle, eivät eläimet saatikka luonto pysy hiljaa.”
Sebastião ja Lélia ovat todistaneet kaikille, että muutos on mahdollista ja meillä on yhä toivoa ympäristökysymyksen parissa. Ja heidän ratkaisunsa on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.
Ilman puita lämpötilat jatkavat kohoamista. Korkeammat lämpötilat taas tarkoittavat sitä, etteivät eläimet voi enää elää alueilla, johon ne ovat sopeutuneet. Vedenkorkeudet muuttuvat, jolloin eläimet ja kasvit kuolevat.
Kiitos kaikkien näiden istutettujen puiden Minas Geraisin alue on kuitenkin hitaasti mutta varmasti toipumassa entiseen loistoonsa vehreänä keitaana.
Vaikka emme voisikaan hetkessä istuttaa niin paljoa puita, että muutos tuntuisi globaalissa skaalassa, niin ainakin Sebastião ja Lélia ovat oppineet tärkeän läksyn.
Kaikki vaikuttaa mahdottomalta, kunnes se on tehty.
https://www.instagram.com/p/BxXQO75FYp1/?utm_source=ig_embed
