Sanotaan, että ihmisen erottaa eläimestä tietoisuus. Kyky ymmärtää toisten tunteita, kokea empatiaa ja pohtia oman toiminnan seurauksia on pitkään nähty inhimillisenä ominaisuutena. Mutta kerta toisensa jälkeen eläimet osoittavat, että myös niillä saattaa olla kykyjä, joita emme aiemmin uskoneet niiden omaavan.
Etelä-Afrikassa, Madikwen luonnonpuistossa, muuan safariryhmä sai todistaa jotakin, mikä sai kokeneetkin eläinten tarkkailijat hiljenemään. Erään naarasleijonan teko ei ollut väkivaltainen tai petomainen teko – vaan jotain, mikä näytti lempeydeltä, epäuskolta ja ehkä jopa surulta. Nyt tämä poikkeuksellinen kohtaaminen leviää ympäri maailman ja herättää keskustelua siitä, kuinka paljon eläimet todella tuntevat.
Saalistus keskeytyi yllättäen
Naarasleijona oli juuri kaatanut suuren antiloopin ja alkanut syödä sitä. Kaikki vaikutti etenevän tavalliseen tapaan: peto oli saanut saaliinsa, eikä mikään viitannut siihen, että tilanne poikkeaisi luonnon normaalista kiertokulusta. Mutta hetken kuluttua tapahtui jotakin täysin poikkeuksellista.
Leijona pysähtyi äkisti ja vetäytyi taaksepäin. Se oli huomannut, että antilooppi oli ollut tiineenä – sen vatsassa oli yhä syntymätön sikiö.
Sen sijaan että leijona olisi jatkanut ruokailuaan, kuten villieläimet useimmiten tekevät, se laski sikiön esiin emonsa vatsasta varovaisesti, ikään kuin peläten satuttavansa sitä. Se laski sen maahan hellästi ja jäi tutkimaan pientä elotonta ruumista. Se haisteli sitä pitkään, kiersi sen ympärillä, katseli levottomasti ympärilleen ja vaikutti siltä kuin olisi yrittänyt ymmärtää, oliko olento vielä elossa – tai mikä se edes oli.
Leijonan käytös ihmetyttää
Safariryhmää johtanut oppaana toiminut Gerry van der Walt kertoo tilanteesta liikuttuneena.
– Se vaikutti hermostuneelta. Katseli ympärilleen ja tökki sikiötä kuonollaan. Sitten se nappasi sitä niskasta, aivan kuten emo kantaisi pentuaan, hän kertoo.
Kun naarasleijona lopulta vaikutti ymmärtävän, ettei sikiö ollut elossa, se nosti sen uudelleen suuhunsa ja kantoi pois näkyvistä. Se laski sen varovasti tiheikköön, pitkän heinikon suojaan, aivan kuin olisi halunnut antaa sille rauhallisen lepopaikan. Sen jälkeen se jäi hetkeksi paikalle makaamaan – ei saaliinsa, vaan tämän pienen, elottoman olennon viereen.
– Tämä oli yksi poikkeuksellisimmista hetkistä, joita olen koskaan nähnyt. Mitä se mahtoi ajatella? Miksi se reagoi näin?
Mitä sanoo tiede?
Vaikka leijonan käytöstä on helppo tulkita inhimillisten tunteiden kautta, eläinten käyttäytymistutkijat muistuttavat, että vastaavanlaista reaktiota on havaittu myös muilla nisäkkäillä. Kyse voi olla voimakkaasta hoivareaktiosta, joka aktivoituu tietyn ärsykkeen kautta – esimerkiksi vastasyntynyttä tai syntymätöntä poikasta muistuttavan olennon läsnäolosta.
Leijonat ovat sosiaalisia eläimiä, joilla on vahva emovietti. Ne kantavat pentujaan niskasta, hoivaavat niitä ja suojelevat niitä aggressiivisesti. Kun naaras kohtasi syntymättömän sikiön, sen keho ja mieli saattoivat reagoida aivan kuten ne reagoisivat omaan pentuun. Tämä ei välttämättä tarkoita tietoista surua – mutta ei myöskään sitä, että reaktio olisi täysin mekaaninen.
Yhä useammat tutkimukset tukevat ajatusta, että eläimet kykenevät monimutkaisiin tunteiden kaltaisiin kokemuksiin. Esimerkiksi elefantit viipyvät kuolleiden lajitovereidensa äärellä, apinat kantavat kuolleita poikasiaan ja koirat surevat omistajansa menetystä.
Tämä yksittäinen hetki savannilla sai safariryhmän jäsenet hiljenemään. Leijona ei enää ollut pelkkä saalistaja, vaan olento, joka reagoi jollain tavoin syntymättömän elämän kohtaamiseen.
Jos tämä hetki kosketti sinuakin, jaa se eteenpäin. Eläimet ansaitsevat paitsi suojelua, myös mahdollisuuden tulla nähdyksi sellaisina kuin ne ovat – joskus yllättävän samanlaisina kuin me itse.
