Ingeborg McIntoshille ei ollut helppoa adoptoida poikaansa. Jordan oli vastasyntyt, kun hänet laitettiin sijaiskotiin, ja Ingeborgilta kesti neljä vuotta suostutella pojan äitiä antamaan poikansa hänelle. Jordanin biologinen äiti olisi halunnut pojalleen mustan perheen. Heti ensitapaamisesta lähtien oli ilmeistä, että Ingeborgilla ja Jordanilla oli kuin valmis suhde. He tulivat keskenään toimeen niin hyvin. Kun kukaan muu ei osoittanut poikaan kiinnostusta, Ingeborgin annettiin viedä Jordan. ”He laittoivat hänet käsivarsilleni, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä,” Ingeborg sanoi. Mutta 20 vuotta myöhemmin, asiat saavat dramaattisen käänteen…
McIntoshin perhe oli huolehtinut yli 125:stä sijoituslapsesta vuosien saatossa, mutta yksikään ei ollut valloittanut heidän sydämiään kuten Jordan.
Sopivaa mustaa perhettä ei kuitenkaan löytynyt, joten Jordanin täytettyä neljä vuotta, Ingeborg virallisesti adoptoi hänet.
Jordan kasvoi Ingeborgin kodissa, mutta pojan biologinen äiti ei halunnut perheen adoptoivan poikaa. Biologinen äiti odotteli vieläkin jostain ilmaantuvan mustan perheen, joka voisi adoptoida Jordanin.
“Hän oli osa perhettämme, eikä sitä olisi mikään voinut muuttaa.”
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Ingeborg sai huonoja uutisia. Lääkärit kertoivat, että hän sairasti munuaissairautta, ja tarvitsisi uuden munuaisen. Jordan päätti, ettei voinut vain katsoa vierestä, kun hänen äitinsä kärsi. Hän päätti toimia, eikä aluksi kertonut aikeistaan Ingeborgille.
Hän kävi lääkärissä selvittääkseen, olisiko hän sopiva munuaisenluovuttaja Ingeborgille. Ja oli hän.
“Minusta tuntui, että tämä oli minulle jonkinlainen kutsumus,” Jordan kertoi.
“Toivon voivani auttaa häntä enemmänkin kunhan vielä vartun, mutta nyt tämä oli vähintä mitä voin tehdä.”
Ingeborg vaati Jordania luopumaan suunnitelmastaan siitä kuultuaan, mutta Jordan oli jo tehnyt päätöksensä.
Kun Jordan puhuu äidistään, hänen rakkautensa ja omistautumisensa ovat ilmeisiä: hänen on vaikea puhua äitinsä hyvyydestä itkemättä.
“Kaikki mitä hän on tehnyt minua auttaakseen siitä asti kun olin pieni, halusin tavallaan antaa hänelle jotakin takaisin ja näyttää kuinka paljon arvostan häntä.”
Vaikeista ajoita huolimatta, tarina päättyy onnellisesti. Kiitos siitä kuuluu äidin ja pojan vahvalle siteelle. Ole hyvä ja jaa tämä tarina, jos sinunkin mielestäsi Ingeborg teki hienoa työtä kasvattaessaan tämän nuoren miehen, josta voi olla ylpeä!
