Isä on yksin vauvan kanssa 2 tuntia – sitten äiti saa viestillä hyytävän kysymyksen: ”Saanko murhata lapsen nyt?”

Tuoreille vanhemmille oman lapsen piteleminen sylissä ensimmäisen kerran on tunne sekä tilanne, jota ei pysty sanoin muille kuvailemaan. Äiti Angie Setlakille tuo tunne toi kuitenkin mukanaan myös suuria huolia.

Angien poika, Xavier, syntyi kuukauden etuajassa keskosena ja hänen tuli pysyä tarkasti valvotussa tilassa elämänsä ensimmäisten 16 päivän ajan. Kaikkien onneksi poika toipui hyvin ja pääsi pian jo aloittamaan elämän kotona vanhempiensa kanssa.

Angie ehti jo huokaista helpotuksesta ja kuvitella ongelmien olevan selätetty, kunnes kävikin ilmi, että vaara vaanikin paljon lähempänä, kuin hän olisi uskaltanut kuvitella…

Kolme kuukautta synnytyksen ja Xavierin kotiin saapumisen jälkeen Angie-äiti pystyi viimein palaamaan töihin. Hän ei ollut kovin innoissaan jättäessään Xavierin ex-miehensä ja pojan biologisen isän hoiviin, mutta onnistui tukahduttamaan ahdistuksensa tilanteesta sillä, että mies oli kasvattanut jo yhden oman terveen lapsen.

Kaikki kuitenkin muuttui yhdessä silmänräpäyksessä. Vain kolme tuntia työvuoronsa alettua Angie sai tekstiviestin ex-mieheltään, jossa tämä kysyi saisiko ”murhata lapsen nyt”.

Angien sydäntä särkevä tarina tuolta päivältä on jaettuna Love What Matters -sivustolle, jossa Angie kertoo itse tekstin muodossa päivän tapahtumista. Koskettava kirjoitus ei varmasti jätä kenenkään silmäkulmia kuiviksi.

– Olin saanut tekstiviestejä Xavierin isältä koko päivän ajan liittyen siihen, kuinka hankala hän oli, ja minä vastasin hänelle, että keksisimme jonkin toisen ratkaisun, jotta hänen ei tarvitsisi jatkossa enää vahtia poikaa päivisin. Äitiysloman aikana Xavierin isä oli ollut yhdessä hänen kanssaan kaksin enintään 2 tuntia kerralla, mutta kaikki oli mennyt hyvin.

Hänen isänsä teki yövuoroja, joten tarkoituksena oli, että hän vahtisi poikaa, kun minä olin töissä ja minä vahtisin häntä, kun hän on töissä. Entinen mieheni oli kuitenkin onnistunut kasvattamaan 10-vuotiaan tytön, joten vaikka olinkin hermostunut tilanteesta, hän vakuutteli minulle kaiken menevän hyvin.

Ensimmäisenä päivänä äitiyslomani jälkeen sain tekstiviestin – hän kysyi minulta, saisiko murhata lapsen nyt. Käskin hänen vain odottaa ja kerroin saapuvani pian kotiin. Ajattelin koko ajan: ”Vain pari tuntia vielä ja sitten voin palata kotiin vauvani luo”. Sitten kello 14.30 sai viestin, jota yksikään äiti ei halua kuulla. ”Xavier lopetti hengittämisen. Tule kotiin nyt.”

Angie joutui paniikkiin. Hän kiirehti kerätäkseen kaikki tavaransa ehtiäkseen nopeasti kotiin yrittäen samalla selvittää ex-mieheltään, mitä lapselle oli tapahtunut.

– Soitin hänen isälleen ja kysyin, mitä tapahtui, johon hän vastasi: ”Hän oli tukehtumassa maitoon ja olemme nyt matkalla Seattlen lastensairaalaan.” Keräsin tavarani, pidättelin kyyneleitä ja kiirehdin sairaalaan. Päästessäni sinne kuulin vauvani itkevän, joten kuvittelin kaiken olevan hyvin. Koko huone oli täynnä lääkäreitä, jotka tarkkailivat pientä vauvaani.

Tilanteen rauhoituttua he antoivat minun tulla luokse ja pidellä poikaa sylissäni. Hän oli yllättäen hyvin hiljainen ja kalpea. Tiesin, ettei kaikki ollut hyvin. Hänet kiidätettiin yläkertaan magneettikuvaukseen samalla, kun hänen isänsä ja minä odotimme malttamattomina odotushuoneessa. Exälläni ei ollut paljon sanottavaa. Hän oli kiireinen puhelimensa kanssa.

Viimein he toivat Xavierin takaisin huoneeseen ja antoivat minun pidellä häntä. Lääkäreitä ravasi jatkuvasti huoneessa ja Xavier alkoi vaikuttaa omalta itseltään. Kuvittelin sen olevan hyvä merkki.

Lopulta sain lääkäreiltä tiedon, että pojalla oli aivoverenvuoto. Käännyin heti hänen isänsä puoleen ja kysyin, ”Kuinka tämä voi olla mahdollista?”. Hänen isällään ei ollut vieläkään paljoa sanottavaa ja hän vain toisteli sanoja ”hän oli tukehtumassa maitoon.” Lähdimme pois huoneesta ja minä romahdin. Miten tällaista voisi tapahtua minun ihanalle ja viattomalle pojalleni?

Meidät siirrettiin toiseen sairaalaan vasta kello 22 samana iltana ja aamu kahdelta poliisit kuulustelivat minua. Ymmärsin, että minua epäiltiin lapsen kaltoinkohtelusta. He (poliisit) kertoivat minulle, että hänen aivoverenvuotonsa johtui päähän kohdistuneesta iskusta. Olin raivoissani. Xavier laskettiin lääkinnälliseen koomaan kahdeksi viikoksi lääkäreiden yrittäessä tauotta pysäyttää hänen kohtauksiaan.

Ei tukehtunut maitoon

Hyvin pian oli täysin selvää, ettei Xavier ollut ”tukehtunut maitoon”. Jotain täysin käsittämätöntä oli tapahtunut Angien ollessa töissä, mutta hän oli yhtä pimennossa asiasta kuin asiaa selvittävät poliisit. Kuulustelujen lisäksi Angie joutui kestämään keskusteluja lääkäreiden kanssa syvistä diagnooseista sekä huonolta vaikuttavista ennusteista, joista häntä syyllistettiin.

– Hiljalleen hänet otettiin pois lääkkeistä ja minua varoitettiin siitä, ettei hän ehkä heräisi. Minut vietiin huoneesta toiseen ja lääkäriltä lääkärille, jotka varoittelivat siitä, mitä voisi tapahtua. Me taistelimme kahta asiaa vastaan. Itse vammaa sekä sitä aikaa, kuinka kauan hänen aivonsa olivat olleet ilman happea. Kuulin kaiken ”hän saattaa olla sokeasta” aina ”hän ei ehkä koskaan opi kävelemään, puhumaan tai liikkumaan” saakka.

Tiesin silti, että hän tulisi takaisin luokseni. Vietettyämme 17 päivää sairaalassa saimme viimein viedä poikamme takaisin kotiin. Hänen isänsä tai siskopuolensa eivät enää ole siellä. Hänen isänsä pidätettiin ensimmäisenä yönä sairaalassa epäiltynä törkeästä lapsen pahoinpitelystä. En vieläkään tiedä tarkalleen, mitä tuona iltana tapahtui, enkä ole varma saanko koskaan tietää.

Koska tapahtumasta on jo liki 3 kuukautta, yritän keskittyä vähemmän sanaan ”miksi” ja enemmän sanoihin ”mitä nyt”. Yritän olla läsnä lapselleni jokaisessa hetkessä. Kiitän jumalaa päivittäin siitä, että hän toi lapseni takaisin minulle sekä äidistäni, joka nyt asuu kanssani, sillä olen yksinhuoltajaäiti, jonka on käytävä töissä voidakseni elättää lapseni.

Meillä on paljon lääkäreitä ja niin paljon tutkimuksia sekä tapaamisia, että aikatauluja on vaikea edes pitää kasassa. Hän käy fysioterapiassa joka viikko, toimintaterapiassa joka viikko. Hänellä on oma neurologi. Oma oftalmologi. Oma erikoislääkäri. Hän käy puheterapiassa ja menee pian Anat Baniel metodin terapiaan auttaakseen hänen aivojensa aktivoimista ja kehitystä.

Kaikki kertovat meille jatkuvasti, kuinka onnekkaita olemme, kun tämä tapahtui hänen ollessaan niin nuori, kuinka kestäviä vauvat ovat ja kuinka aivotkin ovat vielä kehittymässä tässä vaiheessa. Hänellä on korkea riski kehittää CP-vamma, mutta emme saa tuota diagnoosia vielä 1,5 vuoteen, mikäli se hänellä on. Hän tapaa nyt jo hoitajia ennakkohoidoissa ja uskon vahvasti, että mitä paremmin valmistaudumme, sen paremmat hänen mahdollisuutensa ovat.

Useimpina öinä näen painajaisia siitä, että hän kuolee. Herään kyynelten kastelemaan vesilätäkköön sängyssäni. Silti minä taistelen. En voi luovuttaa nyt. Jos katsoisit hänestä otettua aivokuvaa, voisit kuvitella hänen olevan vihannes. Vammat ovat niin mittavia. Hän syö kohtauksia vähentäviä lääkkeitä, mutta voi mennä jopa kaksi vuotta ennen kuin ne tehoavat. Emme voi tietää vahinkojen laajuutta ennen kuin muutaman vuoden päästä, sillä hänen aivonsa kehittyvät yhä. Mutta hän on minun ihmelapseni. Minun syyni nousta sängystä joka aamu, vaikka muu maailmani rapistuu ja murenee pala palalta ympärilläni.

Minun taistelijani, joka syntyi painaen 1,5 kiloa ja on taistellut koko ikänsä. Hän on todistanut minulle kerta toisensa jälkeen haluavansa jäädä ja olla täällä. Joten me taistelemme. Olen niin kiitollinen jokaisesta hetkestä ja joka päivä siitä, että Jumala toi hänet takaisin minulle. Kiitollinen jokaisesta ihmisestä, jotka rukoilivat hänen puolestaan. Kun minulle kerrottiin, ettei hän ehkä heräisi, minä rukoilin saadakseni hänet takaisin. Olin niin iloinen, kun sain kuulla, että saisin vaihtaa hänen kakkaisia vaippojaan taas. Hän on minulle niin tärkeä. Vaikka hän ei näkisi. Vaikka hän ei osaisi kävellä. Vaikka hän ei voisi huolehtia itsestään. Hän on minulle koko taivas, tähdet sekä aurinko. Elämäni valo. Hän on kaikki, mitä olen koskaan halunnut.

Kaikkein vaikeinta tässä tilanteessa on se, kuinka ennalta ehkäistävissä se olisi ollut. Ennen vammaa kotini oli täynnä papereita ja lehtisiä vauvojen ravistamisen vaaroista ja mitä tehdä, jotta se loppuisi. Sinä vain lasket vauvan alas. Sinä kävelet pois. Sinä itket jossain muualla, huudat, kiljut tai puhut jollekulle. Purat kaiken turhautumisesi johonkin muualla ja tulet sitten takaisin ihanan viattoman lapsesi luo ja aloitat alusta. Tähän päivään saakka Xavier itkee yhä. Ja riehuu. Ja minulla on hetkiä, jolloin joudun laskemaan hänet alas ja kävelemään vain pois hetkeksi. Koska niin sinun on tehtävä vanhempana.

Toivon, että joku, joka lukee meidän tarinamme ottaa siitä opikseen ja ymmärtää, kuinka tärkeää on, ettei vauvaa ravisteta. Se on niin helposti vältettävissä. Oli tilanne mikä tahansa, et saa koskaan ravistaa vauvaa. Se on niin yksinkertaista. Hetkellinen raivokohtaus muutti minun lapseni elämän lopullisesti.