Jos olet joskus saanut apua ventovieraalta, tiedät, että se tuntuu hienolta. Jos olet eksyksissä, tai jos unohdit ottaa rahaa mukaan bussimatkaa varten ja kuin tyhjästä joku ilmestyy avuksi…mahtavaa! Niinä muutamana kertana kun niin tapahtui minulle, kysyin sitten itseltäni Miksi minä? ja Miksi vieras ihminen näki vaivaa auttaakseen minua? Mutta joka kerta auttava enkelini oli jo kadonnut ennen kuin kerkesin kysyä. Alla olevassa tarinassa nainen sai tilaisuuden kysyä tytärtään auttaneelta sankarilta miksi hän tuli apuun. Ja tämän vastaus on henkeäsalpaava, kuten kohta tulet lukemaan.
“Bob Butler menetti jalkansa maamiinan räjähdyksessä Vietnamissa vuonna 1965. Hän palasi kotiin sotasankarina. 20 vuotta myöhemmin hän todisti uudelleen, että sankaruus lähtee sydämestä.
Butler oli autotallissaan pienessä kaupungissa Arizonan osavaltiossa, kun hän kuuli naapurista kuuluvan naisen kirkumista. Hän rullasi pyörätuolinsa naapurin taloa kohti, mutta lopulta kasvit estivät häntä pääsemästä takaovelle asti. Silloin tämä sotaveteraani hivuttautui pois pyörätuolistaan, ja ryömi puskien ja hiekan läpi ovelle.
‘Minun oli päästävä sinne. Sillä ei ollut väliä kuinka paljon se sattui.’
Sitten hän paikallisti huudot uima-altaalle, jossa 3-vuotias tyttö nimeltä Stephanie makasi pohjalla. Stephanie oli syntynyt ilman käsiä, ja nyt hän oli pudonnut altaaseen eikä osannut uida. Tytön äiti seisoi altaassa huutaen, mutta ei pystynyt sukeltamaan tyttärensä avuksi. Butler sukelsi oikopäätä altaan pohjalle ja toi tytön pinnalle. Tyttö oli sininen, hän ei hengittänyt, eikä hänellä ollut pulssia.
Butler aloitti välittömästi tekohengityksen antamisen, ja äiti soitti sillä välin pelastuslaitokselle.
Naiselle kerrottiin, että ambulanssi oli jo kiinni toisessa tehtävässä.
Avuttomana hän nyyhkytti ja halasi Butlerin olkapäätä.
Elvytyksen jatkamisen lomassa Butler lohdutti Stephanien äitiä. ‘Ei huolta, olin hänen käsivartensa altaasta pois pääsyä varten. Kyllä tämä tästä. Nyt olen hänen keuhkonsa. Yhdessä selviydymme kyllä.’
Sekunteja myöhemmin Stephanie rupesi yskimään, tuli tajuihinsa, ja alkoi itkeä. Kun he halasivat toisiaan iloiten, tytön äiti kysyi Butlerilta mistä tämä tiesi että kaikki päättyisi hyvin.
‘Kun jalkani tuhoutuivat sodassa miinan räjähdettyä, olin yksin niityllä. Siellä ei ollut ketään, paitsi nuori vietnamilainen tyttö. Kun hän sitten raahasi minut kyläänsä, hän kuiskaili minulle huonolla englannilla ‘Kaikki ok. Sinä voit elää. Minä olla sinun jalat. Selvitä kyllä.’
‘Tämä oli minun tilaisuuteni,’ hän sanoi Stephanien äidille, ‘tehdä jollekin vastapalvelus.’”
Jos tarina sai sinut liikuttumaan, jaa se ystävillesi Facebookissa. Ehkä se saa ihmiset auttamaan toisiaan paikan tullen!
Julkaistu Newsnerissä. Tykkää meistä Facebookissa.
