Leskimiehen sanat edesmenneelle vaimolle saavat kyyneleet valumaan

Kuolema on väistämätön osa meidän kaikkien elämäämme. Ennemmin tai myöhemmin joudumme kohtaamaan menetyksen ja surun siitä, että joku rakkaamme menehtyy.

Mutta voi olla hyvin vaikeaa saada päätöstä sille surulle, jota rakkaan ihmisen menetys meille tuottaa. Kun läheinen perheenjäsenemme menehtyy, sydämeemme jää suuri aukko, joka on niin suuri, ettei sitä riitä täyttämään mikään lohdutus. Ja vaikka ihmiset sanovat, että ”sinun täytyy jaksaa”, se suru pysyy kanssamme ikuisesti.

Asia vain on niin, eikä sille voi mitään.

Juuri tuota tunnetta, surua ja menetystä, kuvailee upealla tavalla Bobby Mooren ja hänen vaimonsa Jerryn tarina. 59 vuoden avioliiton jälkeen Jerry kuoli – ja Bobby jäi tähän maailmaan yksin surunsa kanssa.

Kun valokuvaaja April Yurcevic Shepperd näki surevan lesken vaimonsa arkun luona, hän oli niin koskettunut näkemästään, että hänen oli puettava tuo tilanne sanoiksi. Tämän tarinan ja valokuvan ei ollut ikinä tarkoitus tulla julkisuuteen, mutta perheen omasta toivomuksesta se on nyt jaettu kaikille Facebookissa.

Sen toivotaan voivan auttaa muita ihmisiä surutyön keskellä.

Tämä on tarina siitä, kuinka suru on väistämätön osa elämäämme, mutta samalla se kertoo siitä, kuinka rakkaus on kaikkein vahvin asia koko maailmassa. Se on pitkä luettava, mutta suosittelen, että luet sen loppuun saakka – voin luvata sen olevan sen arvoista.

”Tänään sain todistaa todellista rakkaustarinaa. En sellaista rakkautta, jonka nuoret kokevat keskenään intohimojen vallassa hormonien viettelyksissä. Se ei myöskään ollut sellainen siirappinen rakkaustarina, joka kertoo vasta naineesta pariskunnasta, joiden koko tulevaisuus on täynnä toiveita ja odotusta yhteisestä elämästä loppuun saakka.

Nykymaailmassamme, jossa lupauksia rikotaan helposti ja avioerot ovat arkipäivää, se mitä minä näin oli todellinen harvinaisuus. Kuin erityislaatuinen timantti, joka oli hiottu taidokkaimmalla tavalla.

Tänään minä näin miehen, rikkinäisen miehen, seisovan valvomassa hänen elämänsä tärkeimmän asian vierellä.

Tuossa hetkessä hän oli täydellinen rakkauden persoonallistuma.

Kun hän asteli huoneeseen, hänen kävelynsä oli huteraa, mutta hänen päättäväisyytensä järkkymätöntä. Hänen silmänsä olivat liimautuneet kohteeseensa huoneen edustalla. Metallin harmaa arkku, joka lepäsi valaistuna huoneessa.

Puolet sen kannesta oli avattuna; suljetun osan päällä oli valtava määrä erilaisia kukkasia sekä nauhoja, joissa luki tekstejä, kuten ”äiti” ja ”vaimo”.

Kumartuessaan arkulle tämä mies antoi vielä viimeisen suudelman noille kylmettyneille huulille. Samalla hänen koko kehonsa tärisi.

Hänen sanansa kuulostivat niin herkiltä ja helliltä. Oli selvää, että hän oli toistanut tämän saman lauseen useita kertoja aiemminkin, mutta tämä tulisi olemaan viimeinen kerta ikinä, kun se tapahtuisi.

– Tiedän, että et voi kuulla minua, hän kuiskasi.

– Mutta minä rakastan sinua, hän lausui samalla, kun kyyneleet vierivät pitkin miehen poskia.

Perheen vierailuaika ei ollut alkamassa vielä yli tuntiin, mutta tämä mies oli saapunut paikalle etuajassa. Hän ei hukkaisi näitä viimeisiä tunteja, jotka hän sai viettää yhdessä elämänsä rakkauden kanssa. Yli 60 vuoden ajan hänen vaimonsa oli ollut miehen rinnalla, mutta se ei silti riittänyt.

Se ei ollut lähellekään tarpeeksi.

Joten hän veti itselleen tuolin arkun vierelle ja istuutui.

Kävelykeppi oikealla ja kuollut vaimonsa vasemmalla, tämä mies istui arkun vierellä lähes koko tuon tunnin ajan. Hän hieroi vaimonsa kättä ja taputteli tätä. Näytti siltä, kuin hän olisi lohduttanut menehtynyttä vaimoaan, mutta todellisuudessa hän lohdutti itseään.

Häntä ei tuntunut haittaavan se, että naisen huulet olivat kylmät, keho oli jäykkä ja kuolonkankea; häntä ei myöskään haitannut se, ettei vaimo enää vastannut hänen kuiskaamiinsa sanoihin. Kummallista kyllä, mutta näytti siltä, kuin tämä hetki olisi voinut olla sama, jonka he olisivat viettäneet kotonaan minä tahansa iltana.

Ainoastaan nuo hautajaiskukkaset ja surunvalittelut ympärillä erottivat tuon hetken normaalista rakastavaisen parin hetkestä yhdessä.

Kun perhettä alkoi lappaa sisään saliin, mies istui yhä siinä arkun vierellä. Hän piteli vaimonsa kättä ja silitteli tämän hiuksia.

– Hän näyttää hyvältä, eikö näytäkin? Mies kysyi lapsiltaan, kun he saapuivat arkun ympärille.

Kaikki olivat samaa mieltä. Kaikki itkivät.

Liki viiden tunnin ajan tuo mies pysyi vaimonsa vierellä, väsyneenä, kaikkensa antaneena, kunnes hänen kehonsa lopulta vaati päästä lepäämään ja hänen mielensä vaati taukoa.

Tämä uskollinen aviomies näytti enemmän kunniakkuutta, rakkautta ja asennetta hänen surunsa aikana, kuin monet pystyvät tekemään vuosien aikana. Minä seisoin hölmistyneenä huoneen ovella ja katselin tätä uskomatonta hetkeä.

En ollut ikinä nähnyt miestä, joka oli noin hajalla. Miestä, jolta oli varastettu hänen onnensa kuoleman takia. Katsellessani häntä pohdin, mitä hän tekisi huomenna, tai seuraavana päivänä?

Tämä päivä oli vielä ollut helppoa.

Tänään hänen vaimonsa oli vielä siinä, makaamassa hänen vierellään niin, että mies saattoi koskettaa ja silittää häntä. Huomenna, kun vaimo laskettaisiin hautaan ja mies palaisi kotiin, niin mitä sitten tapahtuisi?

Hänen tavaransa ovat yhä heidän asunnossaan – hänen tuoksunsa, kirjoitetut ostoslistat, lempituolinsa, ruuantähteet jääkaapissa sekä heidän yhteinen sänkynsä. HEIDÄN sänkynsä.

Kuinka ihminen kykenee nukkumaan yksin, vietettyään 59 vuotta yhdessä elämänsä rakkauden ja parhaan ystävänsä kanssa? En voisi kuvitellakaan osaavani ikinä enää nukahtaa tuollaisen menetyksen jälkeen.

Tänään minä sain todistaa todellista rakkaustarinaa. Ja tulen todistamaan samaa uudestaan huomenna, kun tarina tulee lopulliseen päätökseen, lava tyhjenee ja valot sammuvat.

Bobbylle, sekä kaikelle mitä hän on.”