On tärkeää huomata ja huomioida toisia. Varsinkin henkilöitä joilla on erityisiä tarpeita.
“Erityinen” voi kuitenkin tarkoittaa montaa eri asiaa, kuten tämä tarina kertoo. Se oli tavallinen ostosreissu äidille ja hänen erityislapselleen. Kun ventovieras pysähtyi juttelemaan teinipojalle, siitä tuli kaikille tavallista paljon parempi päivä. Päivä, jota he eivät koskaan unohtaisi.
Ventovieras, mies nimeltään Steve, kertoi tarinan vaimonsa Facebook- sivulla, ja postaus on levinnyt internetissä kulovalkean tavoin. Lue tarina ja jaa sitä, jotta voimme yhdessä tehdä maailmasta lämpimämmän paikan.
Tällainen oli miehen koskettava Facebook- postaus:
Meillä oli neljä sukulaista vierailemassa, joten vaimoni oli hyvin kiireinen. Niinpä tarjouduin menemään kauppaan ostoksille hänen puolestaan. Tarvitsimme muun muassa hehkulamppuja, käsipyyhkeitä, astianpesuainetta, roskapusseja, ja puhdistusainetta. Kauppaan saavuttuani pyörin ympäriinsä noukkien ostoslistalla olleita tavaroita. Käännyin ja suuntasin kassalle, mutta käytävällä edessäni oli nuori mies, ehkä noin 16-vuotias. Minulla ei ollut kiire, joten odotin kärsivällisesti hänen huomaavan minut. Juuri silloin hän nosti innoissaan kädet ilmaan ja huusi “Äiti, olen täällä näin!”
Huomasin, että hän oli erityislapsi, ja hän oli yllättynyt nähdessään minut niin lähellä yrittämässä päästä ohi. Yllätys hävisi ja hänen ilmeensä kirkastui, kun sanoin “Hei kaveri, mikä sinun nimesi on?”
“Nimeni on Denny, ja olen ostoksilla äitini kanssa,” hän vastasi ylpeänä.
“Vau,” sanoin, “onpa hieno nimi; toivoisin minun nimeni olevan Denny, mutta minun nimeni on Steve.”
“Steve, niin kuin Stevarino?” hän kysyi. “Kyllä,” vastasin. “Miten vanha sinä olet, Denny?” kysyin.
“Miten vanha minä olen nyt, äiti?” hän kysyi äidiltään, joka lähestyi hitaasti tullessaan seuraavalta
käytävältä.
“Sinä olet viisitoistavuotias, Denny; ole nyt hyvä poika, ja päästä mies ohi.”
Tervehdin pojan äitiä, ja jatkoin Dennyn kanssa juttelemista usean minuutin ajan. Puhuimme kesästä, pyöristä, ja koulusta. Hänen ruskeat silmänsä tanssivat ilosta, koska hän oli toisen ihmisen huomion keskipisteenä. Sitten hän yhtäkkiä lähti kohti leluosastoa.
Dennyn äiti oli hämmentyneen näköinen, ja hän kiitti minua siitä että olin käyttänyt aikaani jutellakseni hänen poikansa kanssa. Hän sanoi, että useimmat ihmiset eivät edes katso Dennyä, eikä hänelle yleensä kukaan juttele. Sanoin Dennyn äidille etten oikein tiennyt miksi aloin juttelemaan Dennyn kanssa, ehkä pyhän hengen aloitteesta. Sanoin, että Jumalan puutarhassa on paljon punaisia, keltaisia, ja vaaleanpunaisia ruusuja, mutta siniset ruusut ovat harvinaisempia, joten niitä tulisi arvostaa enemmän. Denny on sininen ruusu, ja jos joku ei pysähdy haistelemaan sitä sydämellään, eikä kosketa sitä ystävällisydellä, tuo joku on silloin ohittanut siunauksen Jumalalta.
Dennyn äiti oli hetken hiljaa, ja kysyi sitten “Kuka sinä olet?”
Sen enempää miettimättä vastasin “Olen varmaan vain voikukka, mutta silti nautin Jumalan puutarhassa elosta”. Hän ojensi kätensä ja sanoi “Jumalan siunausta”. Silloin minunkin silmäni kostuivat.
Saanko ehdottaa, että seuraavan kerran kun näet sinisen ruusun, älä käännä päätäsi ja kävele pois, vaan hymyile ja sano “hei”. Miksi? Koska tuo äiti tai tuo isä voisit olla sinä. Tuo lapsi voisi olla sinun lapsesi, lapsenlapsesi, tai vaikka veljenpoikasi. Kuinka paljon pieni hetki voikaan vaikuttaa tuohon lapseen, ja hänen perheeseensä!
Neuvo vanhalta voikukalta! Elä yksinkertaisesti. Rakasta anteliaasti. Välitä syvästi. Puhu ystävällisesti.
Jos tämä tarina millään tapaa kosketti sydäntäsi, ole hyvä ja jaa se tänään. Muista, että ihmiset unohtavat mitä sanoit ja mitä teit, mutta he eivät unohda mitä sait heidät tuntemaan.
