Elämässäni oli jakso, jolloin ajoin taksia ansaitakseni leipäni. Se oli vapaata elämää, jatkuvaa liikettä ja jokainen uusi asiakas oli kuin jännittävä arpapeli. Yövuoroissa taksistani tuli liikkuva rippituoli, kun takanani istuvat tuntemattomat ihmiset avautuivat elämästään. Kuulin tarinoita jotka opettivat, hämmastyttivät, naurattivat ja itkettivät. Mutta vain yksi tapaus kosketti minua muita enemmän. Hän oli nainen, jonka hain kyytiini eräänä lämpimänä, elokuisena yönä.
Kun saavuin tilattuun osoitteeseen, talo oli pimeänä. Vain yhdessä ikkunassa oli valo. Kukaan normaali taksinkuljettaja ei olisi jäänyt odottamaan, sillä alueella oli huono maine ja kello oli puoli kolme yöllä – pimeä rakennus ei yleensä tiennyt hyvää. Jäin kuitenkin odottamaan asiakasta, sillä olin nähnyt paljon köyhyydessä eläviä ihmisiä, jotka olivat riippuvaisia takseista, sillä heille ne olivat ainoita julkisen liikenteen mahdollisuuksia. Vaikka tilanteissa oli riskinsä, menin silti aina asiakkaiden ovelle. He saattoivat tarvita apua.
Menin ovelle ja koputin.
– Pieni hetki, vanhempi naisääni vastasi.
Kuulin kuinka hän raahasi jotakin painavaa. Hetken päästä hän avasi oven.
Nainen oli pienikokoinen, noin 80-vuotias. Hän oli pukeutunut kuin roolihahmot 1940-luvun elokuvissa – kuviolliseen leninkiin, jota somisti pillerihattu. Hän oli pakannut matkalaukkunsa.
Vaikutti aivan siltä, ettei talossa oltu asuttu vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla ja nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasiesineitä.
– Voisitko kantaa laukkuni, nainen kysyi ja sanoi haluavansa olla hetken yksin.
Vein laukun autolle ja palasin auttamaan naista. Hän otti tukea käsivarrestani ja käveli autolle hyvin hitaasti. Nainen kiitti avustani.
Hän antoi osoitteen, mutta kysyi, voisimmeko ajaa kaupungin keskustan läpi. Kerroin, ettei reitti olisi lyhyin mahdollinen.
– Minulla ei ole kiirettä, olen menossa hoitokotiin, hän vastasi. Nainen kertoi myös, ettei hänellä ole enää perheenjäseniä.
– Lääkärin mukaan minun kannattaa mennä sinne, sillä minulla ei ole kovin paljon aikaa jäljellä, nainen sanoi.
En sanonut mitään, mutta suljin mittarin.
– Mitä reittiä haluat ajaa, kysyin.
Ajoimme seuraavat kaksi tuntia pitkin kaupunkia. Nainen näytti minulle rakennuksen jossa oli joskus työskennellyt sekä asuinalueen, jonne oli muuttanut miehensä kanssa heti häiden jälkeen. Hän halusi myös näyttää nuoruuden tanssipaikkansa. Välillä hän katseli hiljaisena ulos.
Auringon noustessa hän totesi olevansa väsynyt.
– Nyt voisimme mennä, hän sanoi.
Ajoimme määränpäähän hiljaisuudessa. Kun saavuimme perille, kaksi naista tuli meitä vastaan. He olivat ilmeisesti odottaneet naista ja auttoivat hänet pyörätuoliin.
– Kuinka paljon olen velkaa, nainen kysyi.
– Et mitään, vastasin.
– Täytyyhän sinunkin tienata jotain, hän sanoi, mutta vastasin, että muitakin asiakkaita on.
Enempää ajattelematta halasin häntä. Hän puristi minua lujaa.
– Tarjosit vanhalle naiselle onnellisen hetken, hän sanoi.
– Kiitos, hän sanoi vielä ja poistui rakennukseen kahden hoitajan saattamana.
En ottanut enää asiakkaita sinä päivänä. Ajoin päämärättömästi, sillä ajatukseni olivat sekavia. Mitä jos naisen tilauksen olisi ottanut kärsimätön tai pahantuulinen kuljettaja? Mitä jos olisin itse ollut huonolla tuulella, kieltäytynyt ylimääräisestä ajelusta tai en olisi jaksanut edes puhua naisen kanssa? Kuinka monia vastaavia hetkiä olenkaan menettänyt tai pilannut?
Toivomme usein suuria hetkiä, mutta parhaimmat niistä tulevat aivan yllättäen. Kun nainen halasi minua ja kertoi kokeneensa iloa, uskoin, että minut oli tarkoitettu juuri sitä hetkeä varten – tarjoamaan tuon viimeisen matkan.
En ole koskaan tehnyt elämässäni mitään yhtä tärkeää.
Tämä voisi olla kaikkien uuden vuoden lupaus: Älä koskaan käännä selkääsi kenellekään, sillä pienilläkin teoilla voi olla suuri merkitys. Jaa tämä myös muille.