Hän jatkaa:
– Tai ehkä se johtuu siitä, että hän on kysynyt minulta jokaisena aamuna syyskuusta lähtien: ”Äiti, onko tänään joulu?” ja jokaikinen kerta minä vain naurahdan ja vastaan ”Ehei kulta. Vielä on kauan aikaa jouluun”. Paitsi, että nyt aikaa ei enää ole kauaa ja luulen, että odotus ottaa hänellä niin koville, että hän saattaa purskahtaa liekkeihin minä hetkenä hyvänsä.
Liz kertoo myös, että hän näki poikansa purskahtavan itkuun bussin ikkunassa, sen lähdettyä jatkamaan matkaan heidän kotipysäkiltään. Hän yritti lohduttaa poikaansa ikkunan läpi ojentaen kätensä, mutta mikään ei tuntunut auttavan.
Seuraavana aamuna he istuivat yhdessä jälleen odottamassa bussia. Silloin Liz otti taskustaan kynän.
– Tartuin hänen ranteeseensa, suutelin hänen kättään ja piirsin siihen sydämen.
– Tiedän, että välillä elämä voi olla vaikeaa, hän kertoi pojalleen bussin lähestyessä pysäkkiä.
– Haluan sinun katsovan tätä sydäntä aina, kun kaikki muu alkaa tuntua liian vaikealta. Haluan sinun katsovan tätä ja muistavan, että mitä tahansa muualla tapahtuisikin, niin sinulla on aina joku odottamassa kotona. Joku, joka rakastaa sinua todella paljon.
Bussi saapui kohdalle ja Lizin poika lähti astelemaan kohti sitä.
– Katsoin jälleen tarkasti hänen kasvojaan niiden ilmestyttyä ikkunaan. Odotin hänen näkevän minut ja vilkuttavan, hymyilevän tai edes itkevän. Mutta hän ei edes vilkaissut minua kohti. Sen sijaan hän katsoi rannettaan. Tiedän, että monille meistä elämä voi tuntua ylivoimaisen rankalta jokaisena päivänä. Tiedän, että joulunaika voi nostaa vielä enemmän näitä tunteita esiin samoin kuten kylmyys ja pimeys.
– Minulle se on ainakin niin. Mutta ehkäpä se olisi juuri tämä yksi ja yksinkertainen asia, joka meidän tulisi muistaa. Se ei ehkä ratkaise kaikkia ongelmiamme, mutta välillä riittää, että muistat vielä jonkun rakastavan sinua.
