Shayla Mitchell ei tuntenut oloaan kovin hyväksi ja hän oli kärsinyt jo pidemmän aikaa ikävästä yskästä, joka ei vain tuntunut loppuvan. Hän kuvitteli itse voivansa kärsiä mahdollisesti poskiontelon tulehduksesta.
Yhtenä aamuna hän tunsi olonsa niin heikoksi, että päätti kysyä isältään Tomilta, josko tämä voisi viedä hänet lääkäriin.
Isä teki sen mielellään ja seuraavana päivänä hän haki tyttärensä koulusta ja vei 16-vuotiaan tytön sairaalaan. Kaksikko oli suunnitellut käyvänsä syömässä yhdessä jotain tuon lääkärin visiitin jälkeen.
Shaylaa tutkittiin ja pian lääkäri poistui huoneesta hetkeksi. Kun hän palasi takaisin hän toi mukanaan viestin, jollaista he eivät olisi osanneet odottaa.
Shaylalta löytyi niin suuri syöpäkasvain, että se vastasi kooltaan jopa kolmannesta hänen rinnoistaan. Kasvain oli jo romahduttanut toisen tytön keuhkoista, joka taas johti tuohon ikävään ja kivuliaaseen yskään.
Ikävästä uutisesta huolimatta isä ja tytär päättivät kuitenkin pysyä suunnitelmassaan ja syödä yhdessä illallista. He eivät kuitenkaan päässeet mihinkään hienoon ravintolaan, vaan ruoka jouduttiin nauttimaan sairaalassa. Tuolloin kukaan ei vielä tiennyt, että Shaylan seuraavat 450 ateriaa koostuisivat pelkästään sairaalaruuasta lasten klinikalla Fairfaxin sairaalassa.
Shaylalla diagnosoitiin pitkälle edennyt Hodgkinin lymfooma, jonka ennuste ei ollut hyvä.
Ennen kuin Tom kertoi tyttärelleen, kuinka vakavasta tilanteesta oli kyse, he kävivät ostoksilla ja isä osti itselleen sekä tyttärelleen yhteiset sormukset.
Hän lupasi Shaylalle, että he pitäisivät sormuksia joka päivä niin kauan, kunnes Shayla olisi toipunut syövästä.
Seuraavien vuosien ajan Tom vietti satoja iltoja sairaalassa syöpää vastaan taistelevan tyttärensä rinnalla.
Hänelle tehtiin tuhansia testejä, veren siirtoja, sädehoitoa sekä soluhoitoja, mutta silti hän ei lakannut taistelemasta.
Tom piteli tyttärensä hiuksia, kun tämä oksensi. He itkivät yhdessä, nauroivat yhdessä ja yrittivät pysyä rohkeina yhdessä.
Lopulta kuitenkin koitti se päivä, jolloin lääkäreillä ei ollut enää mitään tehtävissä. Shaylan keho ei ollut reagoinut hoitoihin ja luuydinsiirrännäinenkin oli epäonnistunut.
Näin Tom kirjoitti tapauksesta Facebook-sivulle Love What Matters:
– Miten hemmetissä minä voisin käydä tämän keskustelun juuri rakkaan tyttäreni kanssa? Kuinka hemmetissä minä voisin olla tarpeeksi vahva ja kertoa hänelle, että hän kuolee?… Minä tiesin, että minun piti pysyä vahvana HÄNTÄ varten!
– Minä tietysti kävin lopulta tuon keskustelun hänen kanssaan ja vaikka se voi kuulostaa oudolta, niin se oli yksi upeimmista, kauneimmista, maagisimmista ja ihanimmista keskusteluista, jonka olen koko elämäni aikana käynyt. Minä toivon, että se on kuitenkin keskustelu, jota sinun EI KOSKAAN tarvitse käydä…
Kun Tom oli saanut sanottua tuon traagisen asian tyttärelleen, hän pysähtyi ja kuiskasi viisi sanaa isänsä korvaan:
– Isä, pysynkö minä vielä rohkeana?
Tom katsoi syvälle tyttärensä silmiin ja näki, kuinka väsynyt ja loppu tämä oli. Hän oli taistellut niin pitkään.
Juuri silloin hän ymmärsi, ettei Shayla ollut taistellut vain itsensä takia. Hän oli taistellut isänsä vuoksi koko tuon ajan.
Vain muutamaa päivää myöhemmin Shayla menehtyi. Tom oli täysin murtunut, mutta hän pystyi kuitenkin turvautumaan yhteen asiaan. Shayla oli taistellut kaikilla voimillaan, hän oli loppuun asti urhoollinen ja rohkea.