”Lapsenlapseni oli vierailemassa luonamme viikonloppuna illallisella. Hän on 16-vuotias ja nykyaikaisen lapsen perikuva. Mikään ei tunnu toimivan ilman älylaitteita tai puhelimia.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän sen kanssa aina tekee, sillä omassa nuoruudessani käytin aikani aivan erilaisten asioiden parissa. Korjasimme mopoja, jotta pääsimme tapaamaan ystäviämme, mutta nykyään nuoret hoitavat kaiken yhteydenpidon ystäviinsäkin puhelimiensa kautta. Ennen sovimme tapaavamme jossain kello 15 ja siellä oli oltava – nykyään lähetetään heti paniikissa miljoona viestiä, jos joku on minuutinkin myöhässä. En oikein voi ymmärtää sitä.
Mutta palataan nyt viime viikonloppuun. Istuimme yhdessä olohuoneessa lapsenlapseni kanssa. Minä luin sanomalehteä ja hän istuskeli puhelin kädessään kuulokkeet korvillaan. Yritin puhua hänelle muutamaan otteeseen, mutta en saanut lainkaan vastauksia kysymyksiini. Aivan kuin hän ei olisi edes huomannut minun olevan samassa huoneessa.
Sen takia hän säpsähti, kun taputin häntä hellästi olalle. Halusin vain kysyä häneltä, voisiko hän ojentaa minulle vierellään hyllyssä olleen puhelinluettelon.
Hän naurahti ivallisesti ja sanoi:
– Hah, voi isoisä. Sinä olet niin vanhanaikainen. Käytä minun puhelintani. Sieltä löytyy kaikki, mitä voit tarvita.
– Noh, jos olet aivan varma, minä vastasin.
Sekuntia myöhemmin hän kiljahti ja alkoi itkeä, kun löin seinällä ollutta hämähäkkiä hänen puhelimellaan.
Ilmeisesti näillä älypuhelimilla ei voikaan tehdä ihan kaikkea…”