Niiden isäntä ja emäntä ovat yleensä ainoa perhe, jonka ne tuntevat ja joka niillä elämänsä aikana on.
Sekarotuinen 13-vuotias Sadie tietää todella hyvin, kuinka rankkaa rakkaan läheisen menettäminen on.
Se oli vain kahdeksan viikon ikäinen, kun se saapui uuteen perheeseensä ja on siitä lähtien ollut rakas perheenjäsen.
Sillä oli erityisen läheinen suhde uusiin ”vanhempiinsa”.
Mikään ei olisi voinut valmistaa sitä tilanteeseen, jossa sen omistaja yllättäen menehtyi.
Kun ensihoitajat huomasivat, ettei mitään ollut tehtävissä, Sadie istui elottoman omistajansa vierellä ja yritti kostealla nenällään kosketella tämän kättä.
Julia Beaulieu, Sadien emäntä, oli vielä enemmän hajalla aviomiehensä yllättävästä kuolemasta. Hän pystyi kuitenkin surunsa läpi näkemään selvästi, kuinka miehensä poismeno oli koskettanut myös Sadietä.
Sadie alkoi istua perheen talon ikkunan edessä tuijottaen vain ulos odottavalla katseella toivoen, että sen isäntä palaisi takaisin kotiin. Koira lakkasi syömästä ja kymmenen päivän kuluttua sen painosta oli kadonnut jo viisi kiloa.
Julia ymmärsi, että myös Sadie tarvitsi lopullisen ratkaisun asiaan, niinpä hän päätti ottaa koiran mukaansa hautaustoimistoon, jossa hänen kuollut aviomiehensä ja Sadien rakas isäntä oli odottamassa hautausta.
Yksi hautaustoimiston työntekijöistä oli asetellut miehen arkkuun ennen heidän saapumistaan.
Sadie ja Julia saivat luvan astella kahdestaan huoneeseen, jossa hänen aviomiehensä makasi avoimessa arkussa.
Kun Sadie näki rakkaan omistajansa uudestaan, se oli todella jännittynyt. Hetken kuluttua se kuitenkin rentoutui aivan silmissä. Se oli aivan kuin koira olisi ymmärtänyt, mistä oli kyse. Omistaja oli kuollut, eikä hän enää palaisi kotiin.
Kun Julia ja Sadie palasivat myöhemmin kotiinsa, koira söi ensimmäisen kunnon ateriansa kymmeneen päivään.
Se oli viimein saanut tarvitsemansa loppuratkaisun, jotta pystyi jatkamaan yli suremisprosessistaan.